Petri Laaksonen ja luopumisen viisaus

 

Teksti Sari Varpula 
Kuvat Jani Laukkanen

 

Laulaja-säveltäjä Petri Laaksosen vastikään julkaisema kymmenes soololevy Katso, sinä elät vie syviin vesiin. Sävelet ja Anna-Mari Kaskisen sanoitukset kertovat luopumisesta ja lohdutuksesta. Laaksonen allekirjoittaa jokaisen rivin.

 

– En halua esittää sellaista, mihin en itse usko tai sitoudu.

 

Elokuussa 45 vuotta täyttävä artisti sanoo, että hän ei enää viitsi tuhlata aikaa projekteihin, joita ei koe merkityksellisiksi. Arvokkainta on, jos hänen laulunsa puhuttelevat kuulijaa tavalla tai toisella.

 

Petri Laaksonen haluaa havahduttaa ihmisiä ajattelemaan syvällisemmin, luopumaan kiireestä. Siihen on arjen tohinoiden keskellä liian harvoin aikaa.

 

– Juoksemme itseämme karkuun pysähtymättä miettimään, mitä mieltä tässä kaikessa oikeastaan on.

 

Petri tunnustaa itsekin aikansa juosseensa, päteneensä ja ahkeroineensa. Tehneensä töitä hullun lailla. Hän haluaa puhaltaa pelin poikki, pysähtyä tunnustelemaan, jäikö jotakin kuulematta.

 

– Olen kyllästynyt jatkuvaan pärjäämiseen ja tuottamiseen. Mihin ihmeeseen meillä on kiire, mies puuskahtaa ja haaveilee parin vuoden totaalisesta irtiotosta, sapattivapaasta.

 

Nykyaika mittaa ihmisiä kylmillä mittareilla.

 

– Meiltä vaaditaan suoriutumista, tehokkuutta ja taloudellista menestystä, tai emme ole juuri minkään arvoisia. Hukumme loputtomaan, näennäiseen kiireeseen, emme osaa painaa jarrua emmekä pysähtyä.

 

– Tämä äänite on syntynyt vastapainoksi sille kiireen ja menestymisen kilpajuoksulle, joihin tämä aika meitä pakottaa.

 

Viihteellä
elämätön elämä

 

Esiintyvänä taiteilijana Petri Laaksonen näkee sisältä päin julkisuudessa piilevän vaaran. Kun yksityisasioista tehdään koko kansan viihdettä ja yhteisomaisuutta, ihmisiä revitetään sumeilematta.

 

– Jos täytämme mielemme viihteellä ja juutumme seuraamaan julkkisten käänteitä, voi oma elämä jäädä kokonaan elämättä. Tämä tyhjä ja yltyvä viihteellisyys tekee minulle sisäisesti kuonaisen olon.

 

– Elämme ajassa, jossa kaikki kerrotaan. Avoimuus on hyvä asia, mutta se on ihan eri asia kuin julkisuus. Tarkoitukseton itsensä paljastaminen repii ihmisen kappaleiksi.

 

Laaksonen kertookin käyvänsä julkisuuden suhteen loputonta rajankäyntiä.

 

– Yhtäältä esiintyä taiteilija asettuu aina toisten nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisaalta yksityisyyttä on ehdottomasti suojeltava. Kaikilla meillä on oikeus omiin sisimpiin asioihin ja ajatuksiin, jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Jos kertoo itsestään kaiken, mitä enää jää jäljelle?

 

– Luovuuteen sisältyy aina riski tulla paljastetuksi. Jokainen sävel ja sana kertoo jotakin luojansa sisimmästä, hänen heikkoudestaan ja herkkyydestään. Mutta se on eri asia kuin yksityisyytensä näytteille asettaminen.

 

– Itseään voi olla muutenkin vaikea löytää, saati sitten, jos antautuu kaiken kansan reposteltavaksi, Laaksonen huohahtaa.

 

Hän ihmettelee nykyistä julkisuushinkua ja toteaa, että julkisuuden kurottelu etäännyttää siitä, miksi siihen pyritään: tarkoituksen löytymisestä, hyvästä elämästä ja onnellisuudesta.

 

– Viihteellisyys, nopeatempoisuus ja suorittamisen paineet peittoavat sen sisäisen äänen, joka meissä jokaisessa on, Laaksonen summaa.

 

Jos seisahdumme miettimään, voimme nähdä kauneutta, hyvyyttä ja rakkautta, jota Jumala on jokaiseen meihin antanut.

 

– Jos emme pidä varaamme, kiire ja pinnallisuus varastavat ne meiltä. Samalla ne saavat meidät voimaan huonosti ilman, että huomaamme, mistä paha olo nousee. Siksi pysähtyminen on elintärkeää.

 

Nöyrtynyt
taiteilijaksi

 

Viimeiset kolmetoista vuotta Petri Laaksonen on toiminut täysipäiväisesti muusikin parissa. Hän on esiintynyt lukemattomilla areenoilla kirkkokonserteista suuriin saleihin ja saanut paljon tunnustusta töistään.

 

Silti hän on vasta viime vuosina uskaltanut sanoa ääneen olevansa taiteilija. Se ei ole helppoa kulttuurissa, jossa hyvän puhuminen itsestä tulkitaan kehuskeluksi, ja nöyryyden ja nöyristelyn käsitteet sekoittuvat keskenään.

 

– Olen lopulta ’hyväksynyt’ sen, että olen taiteilija. Sain syntymälahjoiksi laulun ja säveltämisen taidot. Se vasta synti olisi, jos en rohkenisi käyttää niitä! Minun leiviskäni on palvella lähimmäisiä näillä lahjoilla, Laaksonen sanoo koruttomasti.

 

Vasta, kun ihminen on löytänyt oman ainutlaatuisen minuutensa, sen joksi hänet on luotu, löytyy elämän mielekkyyskin.

 

– Meidät on kutsuttu palvelemaan. Mitä se itse kunkin kohdalla tarkoittaa, onkin sitten toinen juttu. Se on jokaisen itse löydettävä, sitä eivät muut voi sanella, Petri Laaksonen uskoo.

 

Hän sanoo, että suurin virhe, mitä toisillemme teemme, on niputtaa ja lokeroida muita omien mittareidemme mukaan.

 

– Me olemme jo lähtökohtaisesti niin erilaisia, että emme mitenkään mahdu samoihin raameihin. Mikä sopii yhdelle, tekee toiselle pahaa. Siksi kaikilta ei saa vaatia samaa.

 

Muusikko palaa vielä pysähtymisen välttämättömyyteen.

 

– Vaatii suurta rohkeutta uskaltaa ajatella ja toimia itse. On helpompaa juosta lauman mukana. Mutta vastaukset löytyvät vasta hiljaisuudesta, kun ihminen pysähtyy kuuntelemaan sisintään.

 

Katsokaa, kuunnelkaa, 

sitä vettä virtaavaa, 

joka kaiken uudistaa. 

Laulakaa, rukoilkaa, 

häntä joka luotujansa rakastaa.

  

(Kaamoksen kansa vaeltaa)

 

Anna minun
mennä

 

Kuolema ei ole aihe, josta rupateltaisiin kevyesti edes läheisimpien seurassa. Petri Laaksonen kertoo, kuinka se lävähti silmille yllättäin viime vappuna.

 

Istuttiin iloista iltaa kaveriporukassa, kun joku halusi välttämättä kuulla Petrin uusinta äänitettä. Tämä vastusteli sanoen, ettei se ole ajankohtaan sopivinta musiikkia. Lopulta hän antoi periksi ja niin hämyisessä vappuillassa soi Anna minun mennä.

 

Vielä kerran tulee päivä 

kun en jaksa taistella.

Kerron kyllä milloin se on koittava.

Niin kuin joku koputtaisi

hiljaa kotiovella, silloin tiedän,

nyt on aika avata.

---

Toivon, ettet enää silloin

kannusta ja rohkaise.

Ethän pyydä, että jäisin elämään.

Säästä minut taistelulta,

kuiskaa korvaan hiljaa vain:

irti päästä, olet vapaa lähtemään.

 

Herkkä laulu nostatti kyyneleet kuulijoiden silmiin. Tekstin tarina on koskettava. Vuosia sitten erään konsertin jälkeen tuntematon henkilö antoi Laaksoselle kirjasen, joka sisälsi 30-vuotiaana AIDSiin kuolleen Mikko Ojalan runon Sinulle, jonka Petri nyt on säveltänyt.

 

Petri Laaksonen on elämänsä varrella osallistunut satoihin hautajaisiin sekä kanttorin että laulajan ominaisuudessa.

 

– Kuolema on syvä ja vakava asia, josta puhutaan liian harvoin, vaikka syytä kyllä olisi. Se kuuluu ihmisen olemassaoloa ravisteleviin aiheisiin. Se kun paljastaa heikkoutemme, yksinäisyytemme ja rajallisuutemme. Sen, että kerran jokaisella meistä on lähtö edessä.

 

– En suhtaudu elämän loppumiseen erityisen pelokkaasti. Se on asia, jonka me kaikki kerran kohtaamme. Meissä jokaisessa on elämänjano, joka pitää meidät hengissä. Mutta sitten kun se viedään, ei jäljelle jää mitään. Ainoa lohdutus silloin on, että meistä pidetään huolta, että saamme nukahtaa Taivaallisen Isän käsivarsille. Se on viimeinen apu ja lohdutus, mitä ihmisellä on.

 

– Kuolemassa tulee esille kristinuskon kaikkein rajuin sanoma, kaikkein epä-älyllisin hullutus mitä olla voi: Se, että kuolema ei olekaan päätepiste, vaan elämä jatkuu sen jälkeen. Kristuksen risti ei tähtää kuolemaan, vaan elämään.

 

Luopuminen
vie eteenpäin

 

– Luopuminen on kehitystä, kunhan uskallamme tunnustaa, että meidän on luovuttava jostakin. Nuoruudesta, voimasta, mitä se itsekullekin tarkoittaa. Rohkeutta on mukautua muutokseen, eikä takertua entiseen, Petri Laaksonen sanoo.

 

Nuorena pitääkin uskoa loputtomiin mahdollisuuksiin ja aina avoimiin oviin. Mutta on surullista, jos ihminen ei uskalla irrottaa otettaan. Laaksonen kutsuu sitä nuoruuteen hirttäytymiseksi.

 

– Kun ylittää neljänkympin rajapyykin havaitsee, että kaikki ovet eivät enää aukeakaan. Sen huomaa jo fyysisestikin, kun jalka ei nouse enää yhtä kevyesti juoksulenkillä kuin ennen.

 

Kaikkein tärkeintä on tarkistaa arvojaan ja ajatuksiaan. Petri Laaksoselle ei merkitse taantumista, vaan nimenomaan luonnollista kasvua.

 

Niin pieneen mahtuu kaikki, unelmamme

ja aika jolloin iloitsimme niin

ja kaikki ystävämme, rakkaimpamme.

Se kaikki mahtuu yhteen sekuntiin.

 

(Me saimme viettää juhlaa elämän)