Pilvet ja tähdet kääntävät katseen taivaalle

Forssan ja Koijärven kirkkoherran virasta pari vuotta sitten eläkkeelle jäänyt lääninrovasti Risto Heikkilä tunnetaan tähtien tutkijana.

Kiinnostus tähtiin on kääntänyt katseen myös pilviin. Tästä hän kertoo uusimmassa kirjassaan Kun minä katselen taivasta. Avaruutta pohtivassa kirjassa on yksi luku, jossa hän käsittelee ilmakehän ilmiöitä, pilviä ja sään ennustamista.

– En oikein osaa mennä ulos katsomatta heti taivaalle. Pilvien muodot panevat mielikuvituksen liikkeelle, Heikkilä hymyilee.

– Taivaalla voi nähdä lampaita tai enkeleitä, jotka istuvat pilven reunalla ja viruttavat varpaitaan ilmavedessä.

Pilviä kuvaava sanasto on kiehtova. Pilvet purjehtivat, kiitävät, riippuvat, hajaantuvat. On palleropilviä, hahtuva-, untuva-, verho- ja harsopilviä.

Milloin on puolipilvistä?

Taivaan pilvisyydestä puhuttaessa Heikkilä valottaa asiaa kirjassaan: Kirkas taivas tarkoittaa, että pilviä on alle 10 prosenttia, hajanainen pilvisyys, että taivas on 10 – 50 prosenttisesti pilvien peitossa, puolipilvisellä taivaalla pilviä on 51 – 90 %. Taivas on pilvinen, kun se on yli 90 prosenttisesti pilvien peitossa.

Heikkilä jakaa pilvet niiden esiintymiskorkeuden mukaan kolmeen ryhmään. Yläpilvet eli cirro-pilvet ovat 5–12 kilometrin korkeudessa, keski- eli altopilvet 2–7 kilometriä korkealla ja alapilvet alle kahden kilometrin korkeudella.

Muodosta puhuttaessa voidaan erottaa kohoavia eli kumpupilviä ja sumu- eli stratuspilviä. Lisäksi on sadepilviä ja ns. paksuja pilviä, joita ovat ukkos- ja kuuropilvet. Monet pilvimuodostelmat ovat eri pilvien yhdistelmiä.

Heikkilä toteaa, että pilvet esiintyvät jokapäiväisessä kielessä monella tavalla

Raamattukin viittaa pilviin yli 150 kertaa, useimmiten Vanhassa testamentissa.

”Ymmärrätkö sinä, miten pilvet voivat leijua ilmassa, käsitätkö Kaikkitietävän ihmeet” (Job 37:16)

Joku voi olla kuin pilvistä pudonnut, ja toisen taas kiittävä arvostelu voi nostaa pilviin tai asioita voi esiintyä pilvin pimein.

– Pilvet vaikuttavat mielialaamme, pukeutumiseemme, jopa ruokavalioomme. Jos taivaalla on kumpupilviä, olo on kevyt, ja ruoka tulee valittua sen mukaan, hän on havainnut.

Onko huomenna pouta?

Suomalaisten yleinen puheenaihe on sää. Risto Heikkilä sanoo, että aihetta vähätellään suotta.

– Esivanhemmillemme sää oli ratkaisevan tärkeä asia. Nykyään on mukavat, lämpimät asunnot, siksi kai säästä puhumiselle helposti naureskellaan, hän pohtii.

Sää on kuitenkin yhä merkittävä asia monille, esimerkiksi viljelijäväestölle.

– Maanviljelijä elää lähellä luontoa ja lähellä Jumalaa, koska hän katsoo ylös, Heikkilä sanoo kauniisti.

Kirjassaan hän kertoo, että esimerkiksi taivaan värit antavat vihjeitä odotettavissa olevasta säästä. Jos taivas on hyvin tummansininen, säätila on epävakaa. Keskisininen puolestaan kertoo, että kaunis sää jatkuu. Matalapainetta on odotettavissa, jos väri muuttuu sinisestä vaaleaksi tai harmaaksi ja samaan aikaan ilmestyy auerta.

”Ymmärrätkö sinä, miten hän sen kaiken tekee? Miten leimahtaa valo hänen pilvestään?” (Job 37:15)

Sadetta saadaan

Kumpupilviä kannattaa myös tarkkailla. Ne kehittyvät lähitunteina sadepilviksi, jos ensimmäiset niistä syntyvät aamulla ennen puoli kymmentä tai jos pilvet puoleen päivään mennessä ovat kasvaneet leveyttään korkeammiksi.

Sadetta on odotettavissa myös, jos pilvien terävät huiput leviävät sivuille ja muodostavat alasimen mallisen kuvion.

Vanha kansa on nimittänyt untuvapilviin kuuluvia jalaspilviä tuulenkynsiksi tai myrskynkoukuiksi. Niiden ilmestyminen tietää huonoa ilmaa.

Parkanossa tunnetaan sanonta: ”Kynnet vihurin viisaa mistä huomenna pohtaa”.

Vihurin kynnet ovat vaaleita pilvikuituja, joiden päät haarautuvat ylöspäin kuin höyhenen haivenet.

Säähavainnoijalle Heikkilä neuvoo käytännönläheisen metodin:

– Seiso selkä tuulta vasten. Tarkkaile keski- ja yläpilviä, mistä suunnasta ne tulevat ja kuinka kovaa vauhtia ne liikkuvat. Vasemmalta oikealle liike merkitsee, että todennäköisesti 6 – 8 tunnin päästä sataa. Päinvastaiseen suuntaan liikkuvat pilvet puolestaan lupaavat tuulen laantumista ja korkeapaineen lähestymistä.

Hienoin luontoelämys

Heikkilä toteaa, että hänelle kesä ei ole oikea kesä, ellei ainakin kerran saa mennä selälleen nurmikolle ja antaa ajatusten lentää pilviä katsellen.

Mutta mikä sitten on luonnon ihmeitä paljon kokeneelle mieleenpainuvin elämys?

– Se sijoittui erääseen jouluaaton aattoon. Maastossa oli pälviä, taivaalla oli puolikuu, joka valaisi koivujen valkeat rungot. Tähtitaivas oli huikaisevan kirkas. Läntisellä taivaalla riippui ikään kuin pumpulia, Heikkilä maalaa maisemaa kuulijan nähtäväksi.

– Etten vain melkein olisi ojentanut kättäni kohti niitä pumpulipalloja, hän hymyilee.

– Lähellä kuului puron solina. Se oli kokemuksellisesti vaikuttavimpia hetkiä luonnossa.

”Kuka hän on? Hän loistaa kuin aamurusko, hän on kaunis kuin kuu, sädehtivä kuin päivänpaiste… (Laul. l. 6:10)

Kun kuuntelee Risto Heikkilää, pilvet ja tähdet alkavat elää kuulijankin tajunnassa. Jotain tähtitaivaan rauhasta ja pilvien pyhästä huolettomuudesta tuntuu siirtyneen niiden tarkkailijaan.

– On alkanut kiinnostaa, miten näistä asioista voisi kertoa lapsille, Heikkilä vastaa kysymykseen, onko uutta kirjaa tekeillä.

Hän on ollut isovanhempi-lastenlapsi -leirillä Lohjan Vivamossa, ja ajatus kirjasta on syntynyt siellä lasten kanssa luonnon ihmeiden äärelle pysähtyessä

– Lapsilla on niin konkreettisia kysymyksiä. Olen niitä kirjannut muistiin.

Pilvet Jumalan  kirkkauden verhona

Heikkilä hämmästelee tiedemiesten joskus hyvinkin itsevarmoja ja rohkeita ajatuksia vaikkapa maailman luomisesta. Hän toteaa, että tieteen nimissä tapahtuva tutkimus ei yllä kaikkialle, muun muassa. uskon maailma jää siltä näkemättä.

– On uskallettua sanoa, että ”me kyllä tiedetään”. Edes pikkuisen voisi olla nöyryyttä lausunnoissa.

Heikkilä korostaa, että tieteen pitää saada olla tiedettä, mutta myös uskon tulee saada olla uskoa. Jos tiede keksii jotain todellista, se on aina kiinnostavaa.

– Silloin saadaan toinen selitys sille, mitä ajattelemme uskon kautta.

Koska pilvien tutkija on pappi, ei voi olla kysymättä Raamatussa mainitusta pilvenpatsaasta, joka johdatti israelilaisia erämaassa.

– Se on ollut hyvin paikallinen ilmiö, Heikkilä pohtii.

– Sama pilvimuoto ei yleensä kestä kauaa. Tulee mieleen, että se on ollut Jumalan ihme siinä tilanteessa. Hänen kirkkautensa täytyy verhoutua johonkin, sillä ihminen ei voi sitä katsoa. Kirkkaus on silloin verhoutunut pilveen.

Heikkilä toteaa, että Jumala verhoutuu joskus myös synkkiin pilviin. Hän ei kuitenkaan ole kaukainen hahmo, joka pilven reunalta tarkkailisi maailman menoa.

– Hän tuli Kristuksessa tähän maailmaan. Hän ei ole kaukainen vierestä katsoja.

”Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi” (Ps. 36:5 )

Taivas ja pilvet kuuluvat yhteen. Taivas on monelle sininen korkealla oleva taivaankansi. Heikkilä laajentaa käsitettä. Taivas voidaan nähdä neljällä tavalla.

– Se on sininen kupu, jolla pilvet liikkuvat ja linnut lentävät. Se on avaruus, pilvien yläpuolella oleva tila. Se on myös Jumalan asuinsija, jossa Hän ja enkelit ovat.

Taivas on myös tila, jossa ihminen on onnellinen. Se ei silloin välttämättä liity paikkaan.

– Kristitylle taivas on ensisijaisesti paikka, missä Jumala hallitsee, siellä saa olla yhdessä Kristuksen kanssa.

Teksti Sinikka Lehtinen

-------

Katse ylös

Risto Heikkilä: Kun minä katselen taivasta. 286 s. WSOY 2004

Heikkilän Kun minä katselen taivasta tarjoaa laajan näköalan tähtitieteeseen. Kirjan ensimmäinen osa on kattava tietopaketti avaruudesta ja sen ilmiöistä. Se sisältää niin tiedettä kuin antiikin mytologioita, historiaa ja kirjoittajan omia päiväkirjamerkintöjä taivaalta tehdyistä havainnoista. Ilmakehän ilmiöitä ja säätä hän käsittelee kiinnostavasti yhdessä luvussa.

Kirjan toinen osa taas on vuoropuhelua uskon ja tieteen välillä, missä Heikkilä esittelee vallitsevia tieteellisiä teorioita ja tarkastelee tieteen ja uskon ongelmakohtia. Kirjan jokaisessa kappaleessa on tietolaatikoita, jotka helpottavat lukemista.

Kirja on huolellisesti ja ammattitaitoisesti tehty. Varsinkin alkuosa on sujuvasanaista ja nopeasti luettavaa tekstiä, joka tarinanpätkineen suorastaan imaisee mukaansa. Vain Planeetta-kappaleessa on kiireen tuntua. Kaipasin siihen myös kaaviota Auringosta sitä ympäröivine planeettoineen.

Heikkilän omakohtaiset havainnot ovat kiinnostavia. Hän onnistuu välittämään tunteen taivaankappaleiden tarkastelun taianomaisuudesta, aivan kuin lukija olisi Heikkilän seurana tähtiä tiirailemassa. Kirja synnyttää kaipuun tutkia taivasta itse ja ottaa asioista enemmän selvää.

Toisessa osassa pidin erityisesti maapallon ainutlaatuisuutta esittelevästä listauksesta sekä Heikkilän ajatuksesta, että luonnonlait eivät voi itsestään johtaa universumia suuntaan tai toiseen. Kaikesta näkee, että hän on miettinyt paljon näitä asioita.

Jumalasta Heikkilä puhuu lämmöllä kuin vanhasta, rakkaasta kaverista. Heikkilän mukaan tieteen avulla ei voi sen paremmin todistaa kuin kieltääkään Jumalan olemassaoloa ja hän kritisoi sitä, miten evoluutiosta on tullut joillekin uskonto. Tällaisessa muodossa hän vastustaa evoluutiota, mutta on muuten valmis ottamaan vastaan tieteen teoriat muun muassa. evoluutiosta ja alkuräjähdyksestä sellaisina, kuin tutkijat ne ilmoittavat.

Raamattuun hän suhtautuu kirjana, jota on tarkoitus lukea sydämellä, ja aistittavissa on hienoista kyynisyyttä Raamatun sanatarkkaa tulkitsemista kohtaan.

Kirja on kattavuudessaan erinomainen ja yleistajuinen. Siihen voi rauhassa tarttua sellainenkin, joka ei tähtitiedettä entuudestaan tunne.

Itse jäin vielä kaipaamaan pohdintaa, läheneekö tiede edistyessään Raamatun käsitystä luonnosta vai päinvastoin. Ainakin joissakin tiedepiireissä älykkään suunnitelman idea (Intelligent Design -teoria) on saanut jalansijaa evoluutioteorian sijaan.

Nostan hattua Heikkilälle ja kiitän WSOY:tä kristillisen kirjan kustantamisesta. Pilvien tarkkailun ohella jään odottamaan syksyä, että pääsen tutkimaan tähtitaivasta!

Sanna Lintinen