Raamattua ruokalautasilta

Reijo Raitilan työpajan yläpuolella on avara huone, seinillä ja tasoilla on erilaisia taideteoksia ja käyttöesineitä. Hopeaa, tinaa, kiviä. Pöydällä on avoin Raamattu ja toisessa päässä pöytää pieni rukouskirja.

 

Silmiin osuu rivi kapeita pitkänomaisia lautasia, joiden pohjaan on kuvattu milloin kala, milloin jokin muu kristillisistä symboleista tuttu kuva-aihe. Jokaisessa on myös pieni teksti: viittaus Raamatun kirjoituksiin.

 

– Nämä ovat käteviä astioita porukkamme aterioilla saaristossa. Ne eivät rikkoudu ja ne on helppo puhdistaa, hän selvittää.

 

– Raamatun teksti antaa aina aterioitsijalle ajateltavaa, jota voidaan vaikka yhdessä pohtia.

 

Reijo Raitila kuuluu Gideon-järjestöön. Hän on löytänyt evankeliumin levittämiselle oman persoonallisen tavan. Hän hakkaa sen hopeaan.

 

Haava kivessä

 

Raitila on takonut hopeaan Mooseksen kivitaulut, Jumalan kymmenen käskyä. Ensimmäisen käskyn kuvana on Jumalan silmä ja Kristus-monogrammi, toinen käsky sai työnimen Rääväsuu. Kolmas muistuttaa pyhäpäivän pyhittämisestä, neljäs vanhempien kunnioittamisesta. Jokaisella käskyllä on yksinkertainen ajateltu nimi, mutta erityisesti Raitila tahtoo korostaa kolmannen käskyn merkitystä.

 

– Viikoittaisen vapaapäivämme, sunnuntain pyhittämisen pitäisi saada sijaa elämässämme. Kun kadotamme pyhän kokemuksen, menetämme paljon muutakin, hän miettii.

 

– Minusta on menty liian pitkälle, kun pyhäpäivänäkin pitää kauppojen olla auki. Ihmisiltä menee mahdollisuus pysähtyä pyhäpäivän viettoon ja sen tuomaan lepoon.

 

– Ihmisestä puhutaan Jumalan kuvana. Käsitän, että sillä tarkoitetaan ihmisen henkistä puolta. Jumalan kuva ihmisessä tarvitsee henkisen puolen vaalimista. Pyhän kunnioittaminen tukisi tätä puolta meissä ihmisissä, hän pohtii.

 

Jokaisen käskyn arkinen tulkinta ikään kuin perustelee käskyjen kuolemattomuuden, niiden ajattoman totuudellisuuden, josta taiteilija haluaa muistuttaa. Hän on antanut käskyille kuvallisen muodon. Yhdessä runoilijaystävänsä kanssa hän olisi halunnut antaa niille myös yksinkertaisen, nykyaikaisen sanallisen tulkinnan. Tämä hanke ei koskaan päässyt toteutumaan, sillä nuorille tarkoitettu, oppilaiden käyttöön ajateltu työ ei ole ainakaan vielä päätynyt minkään koulun tai seurakunnan kristillisen kasvatuksen osaksi.

 

Kerran Reijo Raitila toi rakentamalleen Tuomas-alttarille työn, jonka nimi on Elävä kivi. Siinä kolhitusta, kuhmuiseksi taotusta kivestä nousee risti. Tämä työ on saanut paikan kodin ikkunalla. Valo heijastuu lempeänä pyöreistä pinnoista ja syvät uurteet kuvastuvat synkän tummina, mutta kaiken keskeltä ja kaiken yläpuolelle nousee risti. Se muodostuu kukan terälehdistä.

 

– Haava kivessä on muistuttamassa Vapahtajan parantavista haavoista, hän selvittää.

 

– Haluan, että jokaisessa työssäni on mukana tunne, että se koskettaa.

 

Ideoilla ei ole omistajaa

 

Etsin Reijo Raitilan töistä signeerausta, tekijän nimikirjoitusta. Niitä ei ole näkyvissä. Miksi?

 

– Mistä ideat tulevat? Kuka ne omistaa? Hän kysyy ja vastaa itse.

 

– Minä saan ne lahjaksi. Ne tulevat, mutta onko se minun ansioni, että ne tulevat. Ne ovat kuin tuuli, jota en voi määrätä. Minulle kaikenlainen itseni korostaminen on vierasta ja mahdotonta. Mielestäni kukaan taiteilijakaan ei voi rintaansa röyhistellen kehua kaiken tulevan häneltä itseltään. Eivät edes ne, jotka menestyvät ja saavat kunniaa.

 

Hän kertoo rukoilevansa myös töidensä puolesta.

 

– Kyllä minä joskus anelen ja tunnen saavani vastauksia. Kuitenkin nykyisin olen jo oppinut sanomaan, että tapahtukoon sinun tahtosi – ei minun.

 

Reijo Raitilalla on kaksi tutkintoa, kultasepän ja taiteilijan. Jo 1950-luvulla hän hakeutui ensiksi Helsingin kultaseppäkouluun ja sitten vielä silloiseen Ateneumiin.

 

– Nykyisin kai puhuttaisiin taideteollisesta korkeakoulusta, hän täsmentää ja muistelee upeita opettajiaan.

 

– Minulla oli harvinainen onni päästä Bertel Gardbergin oppilaaksi. Hänenlaisiaan taiteilijoita ei ole Suomessa ollut monia hänen jälkeensäkään. Ateneumissa opettajani oli myös Tapio Wirkkala.

 

Hän vertaa Wirkkalaa säveltäjään, joka luo uutta ja ainutlaatuista ja on sitä mieltä, että Wirkkalan jälkeen on palkittu useita sellaisia, joita sopii kutsua enintään sovittajiksi.

 

Alkukipinä ashramista

 

Leimallisia uskonnollisia töitä Raitila on tehnyt vuodesta 1970. Silloin hänen elämässään tapahtui ratkaiseva käänne.

 

– Se oli todellinen uudestisyntyminen, hän sanoo rohkeasti.

 

– Marian päivänä Päiväkummun ashramissa sain synninpäästön Namibian silloiselta piispalta Efraim Angulalta. Se oli suuri hetki, jolloin kaikki muuttui. Elämän kootut teokset avautuivat ja pato murtui.

 

– Lähdin ashramiin yhdessä Gideon- ystävieni kanssa. He tulivat hakemaan minua tuosta huoltoasemalta. Pidimme pienen lähtöhartauden, mutta en silloin osannut aavistaa, kuinka toisenlaisella mielellä tulisin takaisin. Palatessa tuntui siltä, että kuplavolkkarin katto kupli ilosta ja kiitollisuudesta, Reijo Raitila muistelee hymyillen.

 

Hän sanoo uskovansa esirukouksen voimaan.

 

– Minulla oli äiti, joka opetti luottamuksen tärkeyden. Tunsin, että hyvän äidin luottamusta ei saa pettää. Tuo tunne varmaan varjeli minua monesta kiusauksesta jo opiskeluvuosina. Uskon myös, että isovanhempien rukous voi paljon. Itsekunkin pitäisi huolehtia siitä, ettei tämä rukousten ketju pääse katkeamaan, hän pohtii.

 

Nuoren kultaseppätaiteilijan kuusikymmenluvun vuosiin liittyy kipeitäkin muistoja vastoinkäymisistä.

 

– Olimme perustaneet paikallisen taideteollisen yhdistyksen ja suunnittelimme yhteistä suurta näyttely- ja työtilaa. Hanke kuitenkin jäi haaveeksi, sillä verottajan vaatimukset tekivät toteuttamisen mahdottomaksi.

 

– Olin juuri lopettanut verstaan Satamakadulla. Yhteistä näyttelytilaa puuhannut kaveripiiri hajosi, mieli oli maassa, mutta Päiväkummun ashramin jälkeen löysin taas toivoa.

 

Pienenä yksityiskohtana hän kertoo saaneensa juuri edeltävänä jouluna lahjaksi hienon piipun, jota tuon Marian päivän jälkeen ei enää tullut käytetyksi.

 

Lohtua pettymyksiin

 

Kun katselee Reijo Raitilan töitä ja kuuntelee hänen mietteitään, on pakko kysyä, eikö hän tunne pettymystä, kun hänen työnsä eivät ole löytäneet tietään kirkkojen tai seurakuntatilojen kaunistukseksi.

 

Kymmenen käskyn sarja, kastemalja, lähetyskynttelikkö. Niitä on tehty rakkaudella ja huolella. Joskus on saatu suunnittelevan arkkitehdinkin suostumus, mutta jostakin syystä monet työt ovat jääneet tekijälleen.

 

– Totta kai olen pettynyt ja turhautumisesta ei pääse millään eroon, hän tunnustaa.

 

– Nykyään kuitenkin yritän ajatella, että elämässäni on kysymys vähän siitä, mitä Paavali kuvaa puhuessaan piikistä lihassaan.

 

– Ehkä olisin aika vaikea ihminen, jos olisin saanut menestyä hankkeissani enkä olisi joutunut kulkemaan juuri tätä vaikeuksien tietä.

 

– Ajattelen nykyistä nyökyttelevää, kaiken hyväksyvää julistustakin hieman kriittisesti. Nyt tarjotaan parannuksen armoa ennen kuin haavaa on edes huomattu. Ensin pitää nähdä haava, vasta sitten päästään sitä hoitamaan. En minä ole kenenkään tuomari enkä arvostelija, mutta armoa ei tarvita, ellei ole syyllisiäkään.

 

Teksti: Terttu Härkönen

Kuvat: Merja Ojala