Raumalaista Riitta-energiaa

 

Sairaanhoitaja Riitta Vaarula suoritti äskettäin Suomen Punaisen Ristin katastrofikoulutuksen. Hän työskentelee Rauman sairaalassa leikkaussalissa, mutta on koulutuksen myötä reservissä valmiina lähtemään töihin nopeasti maailman kriisipesäkkeisiin, joissa tarvitaan nopeasti kenttäsairaalaa.

 

Riitta Roos puolestaan on viime vuosina täydentänyt kaupallisia opintojaan Tietotekniikan ammattitutkinnolla sekä verkkoviestintä- ja multimediakoulutuksella.

 

Riitat tutustuivat toisiinsa vaiheessa, jolloin molemmat olivat vastikään päätyneet eroon pitkän avioliiton jälkeen. Siksi heidän on ollut helppo ymmärtää toisiaan. Hyvin vaikeiden kokemusten jakaminen on myös auttanut oman prosessin läpikäymisessä ja rohkaissut eteenpäin, vaikka helppoa ei ole ollut. Tunteet ovat velloneet omien ja läheisten ristipaineissa joka suuntaan.

 

Elääkö toisten mieliksi? 

– Olen koko ikäni ollut suorittaja. Yritin täyttää odotuksia, joita luulin toisilla minun varalleni olevan. Jatkuvasta pinnistelystä seurasi, että minusta tuli surullinen ja apea, vaikka olenkin perusluonteeltani iloinen ja reipas. Sitä kesti parikymmentä vuotta. Voin koko ajan huonommin, kunnes lopulta olin pisteessä, jolloin oli pakko tapahtua jotakin, Riitta Roos kertoo.

 

Viimeisten kolmen vuoden aikana hän on vähä vähältä löytänyt oman tapansa olla ja elää juuri oman näköistään elämää.

 

Riitta Vaarula tietää omasta kokemuksestaan mistä ystävä puhuu. Hän sanoo, että avioero on aina tappio ja surullinen asia kaikille. Silloinkin, kun se on ainoa oikea vaihtoehto.

 

– Mietin pitkään, miksei meidän avioliittomme toiminut, kun se toisilla toimii? Teimme puolisoni kanssa paljon työtä parisuhteemme eteen, olimme avioliittoleirien vakiokalustoa ja kävimme terapioissa. Vedimme itsekin aviopariryhmiä ja neuvoimme, kuinka suhdetta voi parantaa. Silti me kaksi kasvoimme eri suuntiin.

 

Tuomitkoon Jumala, jos tuomitsee 

Riitta Roos arvelee, että varsinkin heidän sukupolvensa ihmiset, 1950–60-luvuilla syntyneet, ovat menneet naimisiin liian nuorina ja epärealistisin odotuksin.

 

– Jos nuoripari vielä on uskossa, onnistumispaineet kasvavat entisestään. Kaksi kokematonta nuorta menee yhteen kuvitellen, että usko auttaa kaikessa ja tuo onnen, hän pohtii.

 

– Olisi viisasta miettiä muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin usko Jumalaan.

 

– Se vaan on niin, että parisuhde ei pelkällä uskolla elä eikä kasva, toinen Riitta korostaa.

 

Uskovaisten ero on aina kova paikka myös ympäristölle. Se voi johtaa siihen, että sovittamattomaan umpikujaan ajautunut pari pitää yllä kulisseja toisten ihmisten takia.

 

– Pelko ystävien ja tuttujen tuomiosta oli niin suuri, että siirsin ratkaisua, jonka tiesin tulevaksi. Lopulta olin niin puhki, että en enää jaksanut.

 

– Ajattelin, että tuomitkoon Jumala minut, jos tuomitsee. Uskalsin vihdoin sanoa ääneen, että meidän on parempi lähteä eri suuntiin. Silloin oivalsin, että Jumala on suurempi kuin minun ajatukseni. Se vapautti; Riitta Roos tilittää.

 

Jouduin lohduttamaan muita 

Riitta Vaarula kertoo, että kun eropäätös tuli julki, tuttavat järkyttyivät enemmän kuin he itse.

 

– Minä aloin lohduttaa muita sen sijaan, että minua olisi lohdutettu. Tuntui melkein siltä kuin meidän olisi pitänyt olla yhdessä toisten takia, jotta ympäristön ahdistus vähenisi, hän ihmettelee.

 

Paineita lisäsi se, että hän oli toiminut miehensä kanssa kristillisessä avioparityössä. Esimerkkiperheen manttelia oli raskasta kantaa, mutta eroratkaisun jälkeen ulkoinen paine helpotti.

 

Riitta Roos arvioi, että joskus jyrkkien reaktioiden taustalla on kasvamattomuutta tai täydellisyyden tavoittelua. Tai pelkoa omasta elämästä.

 

– Onko niin, että emme halua kasvaa kristittyinä aikuisiksi? Emme uskalla tai halua nähdä, että vaikka olemme uskossa, emme ole sen kummallisempia tai parempia kuin muutkaan. Uskovien parisuhteet ovat samojen lainalaisuuksien alaisia kuin toistenkin. Niitä ei pyyhkäistä pois hengellistämällä eikä silmiä sulkemalla.

 

Aikuisuus on kasvuun suostumista 

Rauman Riitat sanovat, että vaikka avioero on eräänlainen kuolema, siihen sisältyy aina uuden elämän mahdollisuus. On vain uskallettava katsoa peiliin ja suostuttava käymään läpi syitä ja seurauksia kivun uhallakin.

 

– Ihmisellä on aina mahdollisuus valita. Olisin voinut valita katkeruuden ja keskittyä vaikkapa entisen mieheni syyttämiseen. Se vain olisi ollut väärä, turha ja kovin hidas tie käydä läpi. Sitä paitsi Jumalan edessä kenelläkään meistä ei ole varaa syyttää toisia, Riitta Vaarula analysoi.

 

Riitta Roos kertoo, että eron jälkeen hänen sisäinen kasvuprosessinsa alkoi oikein todenteolla.

 

– Jos olisin etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitää, olisin ehkä pelännyt enemmän. Niihin aikoihin jäin pois työpaikastanikin ja myös se vei voimia ja uuvutti henkisesti. Nyt ajattelen, että nekin kokemukset olivat minulle hyväksi.

 

Ihminen välttää vaistomaisesti kipua. Teemme mitä vain, että meihin ei sattuisi. Toivomme, että Jumala hoitaisi ongelmat pois päiväjärjestyksestä kivutta, siististi ja tyylikkäästi.

 

– Mutta emme voi lykätä Jumalan vastuulle sellaista, joka meidän on itse tehtävä. Se on vastuunpakoilua. Aikuisuus on sitä, että kantaa vastuun itsestään ja tekemisistään. Jos sen uskaltaa tehdä, voi katsoa itseään silmiin katumatta ja pelkäämättä; Riitta Vaarula miettii.

 

– Kunpa osaisin rohkeana vaeltaa vapaudessa tätä tietä, mikä on kuljettavakseni annettu ja suostuisin olemaan Jumalan rakkaudessa. Siitähän uskossa on kyse: Luottamuksesta ja Herran läsnäolossa elämistä, ystävä pohtii.

 

Nyt, kun kipeimmistä kriiseistä on pari vuotta aikaa, on helpompi arvioida valintojen seurauksia.

 

– Olen niin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, etten edes osaa haaveilla tämän kummemmasta, Riitta Vaarula huokaa.

 

– Minä kyllä unelmoin siitä, että voisin lähteä konkreettisemmin Jumalan työhön. Olen avoimella mielellä ja katselen, mihin se vie, toinen Riitta paljastaa.

 

Teksti Sari Varpula

Kuva Miguel Medellin

 

 

 

 

Raumalla kerran Ärrällä Riitta ja Riitta…

 

Raumalaiset ystävykset Riitta Vaarula ja Riitta Roos ovat samanikäisiä, kummankin lapset ovat toisella kymmenellä, he asuvat samassa pikkukaupungissa, heillä on samankaltainen elämäntilanne ja tuttavapiirikin on sama. Päälle päätteeksi molemmat ovat vakaumuksellisia kristittyjä.

 

Luulisi, että he olisivat tunteneet toisensa aina. Mutta ei. Silloin tällöin kummankin yhteinen ystävä kehui molemmille vuoronperään, että tähän Riittaan kannattaisi tutustua. Lopulta he antoivat periksi ja päättivät tavata. Treffit tehtiin läheiselle R-kioskille. Siitä alkoi kahden aikuisen naisen sydänystävyys.

 

Vaalea Riitta Vaarula arvostaa kaimansa räväkkyyttä ja rohkeutta olla oma itsensä:

 

– Sinulla on kyky vetää minut ylös silloin, kun putoan kuoppaan. Jaamme yhdessä kipeitä tunteita, mutta uskallat tehdä kanssani hullujakin asioita. Meillä on hauskaa niin Yön konsertissa kuin körttiseuroissakin.

 

Tumma ja vilkkaampi Roosin Riitta puolestaan kiittää ystäväänsä:

 

– Sinun terve maalaisjärkesi auttaa minua monesti. Kun hätäilen lasten vuoksi, palautat minut maanpinnalle ja kehotat välttämään turhaa niuhottamista. Sinulla on mahtava huumorintaju, uskallat tarttua uusiin haasteisiin ja jaksat kannustaa.

 

Niin samanlaisia kuin Riittojen vaiheet ovatkin, he eivät ole ”siamilaisia kaksosia”. Riitta Roos hakeutuu mielellään yksinäisyyteen, rukoilemaan ja vain olemaan. Silloin hän tuntee kohtaavansa Jumalan. Vaarulalle se tuntuu vieraalta.

 

– Minun ’suuret hetkeni Jumalan kanssa’ tapahtuvat yleensä yllättäen, hälyn keskellä, vaikkapa kaupan hedelmätiskillä tai nuortenleirin emäntänä, Riitta Vaarula kuvailee.