Remonttia ja vauvanodotusta

Helsinkiläisessä puutarhakaupunginosassa sijaitsee ennen sotia rakennettu, harjakattoinen talo. Talvisten kinosten piirittämänä se voisi kynttiläikkunoineen julistaa rauhaa joulukortissa. Kesällä se on vehreänä hehkuva keidas, kuin suoraan Marjatta Kurenniemen satukirjasta.

Juho,28, ja Paula, 26, Ruokanen ovat isännöineet taloa vajaan vuoden ja remontoivat sitä hissuksiin omansa näköiseksi kodiksi ennallistaen ja vanhaa kunnioittaen. Nuorella parilla on meneillään pesänrakentamisvaihe.

– Tämä on pitkäaikainen projekti, jossa ei pidä hätiköidä. Tarkoituksena on saada ensiksi alakerta alkuperäiseen kuntoon, muun muassa pistaa muovimatot, ja edetä siitä sitten pikkuhiljaa, Juho kaavailee.

– Juho aloittaa aina monta hommaa kerralla ja tekee niitä sitten rinnakkain. Se vie aikaa, mutta kyllä ne yleensä ajan kanssa tulevat kaikki hoidetuiksi. Minulle riittää, kun perusasiat, kuten vessa ja suihku toimivat, Paula sanoo käytännöllisesti.

Hänen päiviään rytmittää pitkälti vuoden ikäinen Eelis-poika. Työnjako on tällä hetkellä se, että mies käy töissä ja vaimo hoitaa päivän lasta kotona. Perheenpää on muutenkin aktiivinen jokapaikan höylä. Taakaksi tilanne ei kuitenkaan ole muodostunut kummallekaan; mummot ja kummit ovat olleet kiitettävästi apuna tarvittaessa.

– Puuhat eivät tässä talossa tekemällä lopu. Lisäksi Eelis saa tulevasta pikkusisaruksestaan leikkitoverin vuoden vaihteessa. Voin hyvin säästää voimiani ja tehdä asioita siinä tahdissa kuin jaksan ja kykenen, Paula toteaa.

Hän viimeistelee parhaillaan psykologian opintojaan ja ahersi lopputyönsä valmiiksi vauvan hoitamisen ohessa. Hoitoapua on onneksi saatavilla; pojanpoikaansa kaitsee tarvittaessa muun muassa mummo Katariina Ruokanen.Vastapainoksi Paula Ruokanen harrastaa laulamista. Se on hänen tapansa rentoutua, tavata ystäviä ja tuulettaa päätään.

Ruokanenkin on musiikkimiehiä. Hän laskeskelee olevansa mukana kolmessa eri kuorossa.

– Kun nyt olen isä, voin liittyä myös ”Papas, no mamas” -mieskuoroon, hän veistelee.

Mies on kirjoilla teologisessa tiedekunnassa. Opinnot ovat toistaiseksi lepotilassa, kun moninaiset harrastukset ja työ tietotekniikka-alalla ovat vieneet mennessään. Juho ei pidä ollenkaan mahdottomana ajatusta, että valmistuisi papiksi keski-iän kynnyksellä.

Teinirakkaus kypsyi
avioliitoksi

Ruokaset tapasivat kymmenen vuotta sitten Vivamossa Sanan suvipäivillä. Teinirakkautena alkanut suhde vakiintui avioliitoksi pari vuotta sitten. Kumpikin on lähtöisin eroperheestä, ja se on pistänyt miettimään perinpohjaisesti, millaisista aineksista he haluavat oman liittonsa rakentuvan.

– Rakkaus on paljolti valintojen tekemistä. On otettava huomioon muutakin kuin omat mielihalut. Toisessa vaakakupissa ovat sitten tunteet, Juho Ruokanen määrittelee.

– Minulle on tärkeintä luottamus ja yhteen hiileen puhaltaminen. Me kuljemme yhdessä eteenpäin reittiä, jonka olemme yhdessä valinneet. Silti olemme erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Meillä on sopivasti samoja ja erilaisia kiinnostuksen kohteita, vaimo kuvailee.

Juho oli vanhempiensa erotessa kuusi, Paula kolmetoistavuotias. Juho kasvoi pääasiassa isän, Paula äidin hoteissa.

– Minulla ei ole hirveästi muistikuvia niistä ajoista. Jos vanhempien ero jotakin vaikutti niin sen, että halusin omassa suhteessani edetä hätiköimättä. Mutta ratkaisevampi vaikutus elämäni suuntaan oli sillä, kun menin riparille Vivamoon. Liityin Kansan Raamattuseuran nuoriin ja tulin uskoon, Paula kertoo.

– Lapsethan yleensäkin haluavat välttää tekemästä samoja virheitä kuin vanhempansa. Suurissa valinnoissa ja elämän linjoissa toivon väistäväni ne karikot, joille vanhempani karahtivat. Arjessa matkimista kyllä tapahtuu huomaamatta, niin hyvässä kuin pahassa mielessä, Juho Ruokanen pohtii.

Hän paljastaa olevansa taipuvainen turhaan murehtimiseen.

– Olen aina ajatuksen tasolla pyrkinyt varautumaan pahimpaan, koska olen nähnyt elämän haurauden. En silti pelkää onnettomuuksia, enkä rakenna päässäni kauhukuvia.

– Katson luottavasti tulevaisuuteen ja koen eläväni johdatuksessa. Se todentuu arjessa, kun asiat järjestyvät ja loksahtavat paikoilleen parhaalla mahdollisella tavalla.

Pikku-Eelis herää päiväuniltaan yläkerrassa ja Paula nousee hakemaan pojan. Tullessaan keittiöön Eelis sylissään hän luonnehtii pienen lapsen ja äidin suhdetta symbioottiseksi.

– Vaikka tiedän, ettei Eeliksellä ole mitään hätää Juhon kanssa, poissa ollessani mietin kuitenkin, kuinka poika pärjää ilman minua. Vauvasta on vaikea olla erossa, mutta kyllä minä jo nyt uskallan olla poissa pitempäänkin.

– Maltat olla soittamatta siinä tunnin tai pari, Juho pistää väliin ja Paula nauraa.

Pikkupoika on ensin äidin, sitten isän sylissä ja katselee turvasta sirkein silmin.

– Haluan antaa pojalleni saman elävän uskon ja rukouksen mallin, jonka sain kotoa evääksi, isä-Ruokanen sanoo.

Periluterilainen
perusperhe

Juho ja Paula Ruokanen luonnehtivat itseään perusluterilaisiksi tietyin vivahtein. Heidän hengellinen kotinsa on Tuomasmessu, jonka väljyys ja rentous sopivat heille. Se ei tarkoita, että kaikki, mitä kirkossa kuulutetaan, pitäisi hyväksyä kritiikittä.

– En allekirjoita ajatusta, että kaikki pääsevät taivaaseen! Toivoisin, että kirkolla olisi opillisissa asioissa enemmän selkärankaa ja rohkeutta vetää tiukempaa linjaa. Minusta tuntuu, että jos pienen opillisen tiukkuuden lisäämisen takia muutama eroaisikin kirkosta, niin se olisi sen arvoista. Tällöin myös opillisen löyhyyden takia eronneet saattaisivat liittyä takaisin, Juho Ruokanen miettii.

Se, että perheessä ei ole televisiota, ei johdu ideologisista, vaan käytännön syistä.

– Suomalaiset käyttävät muistaakseni keskimäärin yli kolme tuntia päivässä telkkarin katseluun. Kun sitä ei ole meille hankittu, senkin ajan voi käyttää muuhun, Paula huomauttaa.

Kyllä Ruokasilla monenlaisia menoja onkin. Kuorolaulun lisäksi he muun muassa liikkuvat mieluusti luonnossa. Joka syksyinen urakka on hankkia talven marjasato peräpohjolan metsistä, kesämökin tuntumasta.

– Sitten yhtenä projektina on vaarilta saadun perintökalleuden, kuplavolkkarin kunnostus. Niin ja onhan minulla aina ollut monta akvaariota. Kellarissa on tällä hetkellä yksi. Saisinkohan mä sen mahtumaan tänne keittiöön, Juho havahtuu suunnittelemaan.

Miehessä on ilmiselvää hamstraajan vikaa. Hän paljastaa harrastavansa ”luovaa kierrätystä.” Se tarkoittaa silmät avoinna kulkemista, josko kohdalle osuisi jotakin käyttökelpoista. Vaikkapa erilaisia vempaimia tai vekottimia, jota voisi käyttää kodin kunnostuksessa. Kaiken ei tarvitse aina olla uutta eikä ehtaa, vanhempi on lähes aina parempaa..

Uraputkelle ei
uskolle kyllä

Nuori aviopari ei halua langeta kaikennielevään kiireeseen ja suorittamiseen. Sen läksyn he ovat oppineet edellisiltä sukupolvilta.

– Sodan jälkeen kasvanut sukupolvi joutui tekemään maksimaalisesti töitä leipänsä eteen. Meillä ei ole toistaiseksi samanlaista pakkoa raataa vaikka omillaan pitää aina pystyä elämään. Eikä minulla ole mitään tarvetta ainakaan nyt luoda uraa. Itsearvostuksen pitäisi löytyä muun kuin työn kautta, Juho Ruokanen toivoo.

– Tavoitteeni on, ettei olisi tavoitteita. Tottakai arki on täynnä pieniä tavoitteita, kuten saada perhe ruokittua, mutta en halua niskaani jotain suurta kahlitsevaa tavoitetta. Esimerkiksi vakava päätös yrittää edetä uralla pakottaa toimimaan tietyllä tavalla, mikä ottaa liiaksi elämän suunnan hallintaansa. Jollekin muulle se voisi olla unelmien täyttymys.

– Jokainen eteen tuleva mahdollisuus on minulle annettu johdatus. En tahtoisi jähmettyä tiukasti tiettyyn tapaan elää ja olla. Mutta ei tästäkään mitään kaavaa voi tehdä.  Kaikissa valinnoissa pitäisi käyttää sekä aivoja että sydäntä.

Vaikka muusta voikin tinkiä, on yksi, josta Ruokaset eivät luovu.

– Usko Jumalaan mahdollistaa sen, että jaksaa ja voi uskoa elämään kaikista maailman uhkakuvista huolimatta. Vaikka mietin ja usein murehdinkin asioita ennalta, sisimmässäni tiedän, että asiat järjestyvät. Eeliksenkään puolesta en ole peloissani, Paula huomauttaa.

– Jokaisen täytyy selittää itselleen jotenkin olemassaolon ja elämän tarkoitus. Minä kasvoin kotona kiinni kristilliseen maailmankuvaan. Kaiken takana on Jumala.

– Isäni Miikka Ruokanen on toisaalta tiedemies, toisaalta karismaatikko. Kun minulla oli nuorena uskoon liittyvää kysyttävää, sain häneltä ytimekkään, perusteellisen, sekä uskoa että järkeä tyydyttävän vastauksen. Sen ansiosta minua on uskon asioissa vaikea höpläyttää, Juho kiittää.

Aina ei ole ollut herkkua olla tunnetun isän poika.

– Tajusin joskus kolmetoistavuotiaana, että faija on jonkinlainen julkkis, kun huomasin hänet telkkarissa. Se hävetti minua. En silloin suostunut kävelemään isäni vieressä, vaan komensin häntä kulkemaan kymmenen metriä edelläni.

Ruokaset tunnistavat itsessään ihmisen ristiriitaisuuden. Toisinaan ylitse vyöryy tietoisuus pahimmasta mahdollisesta. Samaan aikaan voi lapsenomaisesti luottaa siihen, että Jumalan armosta kaikki hoituu. Se kantaa kivikkojen ylitse.

Sari Varpula, kuvat Jani Laukkanen