Rippikoulu oli tärkeä askel aikuisuuteen

Anne Flinkkilän lapsuudenkoti sijaitsee Peräseinäjoella. Kuusikymmenluvun arki maalla oli työntäyteistä ja yksinkertaista.

– Jos halusi harrastuksiin, niihin piti pyöräillä. Vaihtoehdot olivat urheilu tai seurakunnan kerhot. Minä keräsin alaluokilla lammastarroja pyhäkoulussa ja jatkoin 10-vuotiaana tyttökerhoon, toimittaja kuvailee lapsuuttaan

Hän muistelee lämpimästi tyttökerhon vetäjää, Irma Ojaluomaa, joka järjesti kerholaisilleen muun muassa lausuntakilpailuja.

– Olin ujo, mutta silti kova esiintymään. Olen ollut aina kilpailuhenkinen. Muistan, kun olin kerran Kauhajoen kirkossa lausuntakilpailussa ja sain palkinnoksi lusikan. Hengellisyys oli luonnollinen osa arkea, eikä siitä tehty erityistä numeroa. Keskikoulussa mietin kuunnellessani helluntailaisia, että olisi hienoa, jos itselläkin olisi joku tietty hetki tai päivämäärä, jolloin voisi sanoa tulleensa uskoon.

Anne oli ahkera seurakuntanuori, jolle rippikoulun ulkoläksyt olivat jo ennestään tuttuja. Rippikoulun merkitsi ensi sijassa siirtymäriittiä lapsesta aikuiseksi.

- Isälläni oli tapana sanoa, että kun on rippikoulun käynyt ja rokotettu, on täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. Sanoissa oli perää, sillä maalla oltiin vanhanaikaisempia kuin kaupungissa. Kotipitäjässämme monet eivät saaneet mennä esimerkiksi tansseihin ennen konfirmaatiota, hän muistelee.

Kesäpesti sysäsi toimittajaksi

Kun Anne täytti 18 vuotta, hän muutti Tampereelle opiskelemaan englantia.

– Tuntui hienolta muuttaa omilleen isoon kaupunkiin, pikkuveljet eivät enää olleet lukemassa salaa päiväkirjaa. Tempauduin opiskelijaelämään, mutta nuoressa seurakunnassa sisäistetyt elämänarvot säilyivät taustalla.

Flinkkilä sanoo, että hänestä piti tulla biologi, eikä toimittaja. Opiskelija teki jonkin verran myös englanninopettajan sijaisuuksia, mutta kun kesäpesti Ajankohtaisessa Kakkosessa syksyllä 1986 muuttui vakituiseen työhön, ammatinvalinta oli helppo.

Helena Itkosen ja Flinkkilän oma ohjelma, Inhimillinen tekijä, alkoi keväällä 1997. Ensimmäinen kevät ei ollut helppo, koska samalla ohjelmapaikalla aloitti MTV3:n puolella supersuosikiksi noussut BumtsiBum!. Yleisö löysi Inhimillisen tekijän vasta seuraavan kesän uusintojen myötä ja siitä lähtien ohjelmaa on seurannut noin 400.000 katsojaa.

– Keskustelukulttuuri on muuttunut kymmenessä vuodessa paljon ja kynnys tulla televisioon haastateltavaksi on madaltunut. Aiemmin haastateltavia piti toisinaan kuvata selästä päin ja ääntä muuttaa, nyt moni on valmis puhumaan vaikeistakin aiheista avoimesti.

Flinkkilä sanoo, että oma ohjelma on unelmatyö, koska teemat ja vieraat saa päättää yhdessä työryhmän kanssa. Valinnoissa pyritään ajankohtaisuuteen, mutta päivänpolttaviin aiheisiin ei yleensä tartuta, koska ohjelma lähetään televisiosta noin kuukausi sen jälkeen, kun se on nauhoitettu.

Flinkkilä juontaa Inhimillistä tekijää vuoroviikoin Helena Itkosen kanssa. Naiset tapaavat jokaisen lähetyksen haastateltavat etukäteen ja sopivat ohjelman raameista. Nauhoitus katkaistaan vain poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, jos mikrofoni rikkuu tai joku saa kovan yskänkohtauksen. Puheenvuoroja ei juuri lyhennellä myöskään jälkikäteen, jotta ohjelmassa säilyisi aito keskustelun tuntu.

Flinkkilän mieleen on jäänyt erityisesti yksi haastateltava, jo edesmennyt Martti Lindqvist.

– Hän oli ohjelmassamme haastateltavana kolme kertaa. Lindqvistillä oli paljon viisautta ja hänen poismenonsa jätti keskustelukulttuuriimme suuren aukon. Linqvistillä oli taitoa puhua yksinkertaisesti ja selkeästi monimutkaisistakin asioista, kuten pyhyydestä tai hyvyydestä ja pahuudesta.

Peruskysymysten äärellä

Inhimillinen tekijä sai vuonna 2005 kirkon tiedonjulkistamispalkinnon.

– Arkkipiispa Jukka Paarma totesi perusteluissaan, että ohjelmamme tekee ihmistä kunnioittavaa journalismia. Juuri siihen olemme pyrkineet. Monissa katsojapalautteissa kiitetään myös vertaistuesta, vaikka tarkoituksemme ei olekaan tehdä terapiaohjelmaa.

Monet Inhimillisen tekijän aiheet pureutuvat ihmisyyden peruskysymysten äärelle. Flinkkilä arvelee yhdeksi ohjelman suosion syyksi sen, että valtamedioissa ei juuri muualla ole tilaa vastaavien aiheiden käsittelylle.

– Melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta siihen, mikä on ihminen, mistä olemme tulleet tai mihin olemme menossa. Mitä on hyvä elämä, onko taivasta ja helvettiä tai mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat kiinnostaneet minua aina myös henkilökohtaisesti.

Seurakuntatausta on antanut Flinkkilälle eväitä peruskysymysten käsittelyyn ja ohjelmassa on ollut silloin tällöin vieraina myös vanhoja ystäviä seurakuntanuorista.

Tällä hetkellä Flinkkilä on kolmen kuukauden kouluttautumisvapaalla, johon kuuluu muun muassa opintomatka Lontooseen. Kesään mahtuu silti myös mökkeilyä ja puutarhan kuopsutusta.

– Puutarhan hoito on hyvää vastapainoa televisiotyölle, koska se on niin konkreettista. Vanhan talon pihapiirissä riittää kuopsuttelua. Alkukesällä puutarhanhoidosta on aina innoissaan, mutta viimeistään elokuussa pihapiiri tuntuu räjähtävän käsiin, toimittaja naurahtaa.

Anne Flinkkilää työllistää myös uusi syksyllä alkava sarja Kohtauspaikka, jota hän tuottaa. Kohtauspaikan kohderyhmä on nuoret aikuiset ja se sekoittaa dokumenttia ja tosi-teeveetä. Sarjan aloittaa lokakuussa kuusiosainen Luokkakuva, jossa vanhat koulukaverit etsivät ja tapaavat toisiaan.                

Kirkon ei pidä hävetä sanomaansa

Kirkko, televisio ja teatteri ovat Flinkkilän mielestä nykyään saman tilanteen edessä. Ne kaikki tarjoavat ihmisille elämyksiä, mutta taistelevat samaan aikaan viihteellistymistä, keventymistä ja ihmiskuvan rumentumista vastaan.

– Viihde ei sinänsä ole paha asia, mutta on pidettävä huolta, ettei perustehtävä jää sen varjoon. On hyvä, että kirkkomme on sateenvarjo, jonka alle mahtuu monenlaista, mutta se ei saisi tarkoittaa, että kaikki pitää nähdä söpönä ja kauniina. Jos yleisöä aletaan kosiskella liikaa, hävitetään se, mikä on olennaista. Kirkon ei pidä hävetä sitä, että sillä on sanoma.

Flinkkilä ei silti tarkoita, että kirkon pitäisi olla muuttumaton tai elää menneessä. Päinvastoin, hän ihmettelee, miksi naispappeus on edelleen kirkolle arka asia, vaikka siitä on tehty päätös jo kaksi vuosikymmentä sitten.

– Toivon, että kirkko keskittyisi entistä enemmän perussanomaansa, eikä takertuisi kiistelyyn esimerkiksi homoliitoista tai naispappeudesta, jotka ovat lillukanvarsia olemassaolon kysymyksiin verrattuina.

Mukaan vapaaehtoistyöhön?

Anne Flinkkilän äiti kuoli kaksi vuotta sitten.

– Sain olla läsnä, kun äiti otti viimeiset hengenvetonsa. Sängyn vierellä konkretisoitui elämän hauraus ja katoavaisuus. Toisaalta tunsin voimakkaasti, ettei äidin henki kadonnut vaan elämä on muutakin kuin näkyvä todellisuus ympärillämme.

Flinkkilä sanoo, että kristillinen maailmankatsomus on auttanut käsittelemään surua ja tuonut toivoa. Hän kertoo kypsytelleensä viime aikoina mielessään ajatusta vapaaehtoistyöstä vanhusten parissa. Lopullinen päätös on vielä tekemättä, koska työ esimerkiksi vapaaehtoisena saattohoitajana olisi kovin sitovaa.

Anne sanoo tulleensa iän myötä armollisemmaksi itseään kohtaan. Vaikka perusluonne on säilynyt ennallaan, särmät ovat hioutuneet ja pehmentyneet.

– Elämä opettaa ja muuttaa ihmistä. Se on rikkaus, enkä haluaisi olla samanlainen kuin 15-vuotiaana, vaikka edelleen mietinkin samoja isoja peruskysymyksiä kuin rippikoululaisena. Flinkkilä paljastaa, että hänellä on edelleen yksi konkreettinen haave kuin teininä.

– Toivoin nuorena ponia ja välillä jo toteutinkin haaveeni. Nyt en ole ratsastanut kahteen vuoteen, vaikka käynkin tallilla melkein joka päivä hoitamassa tyttäreni hevosia. Hevosen selkään en uskalla, mutta jossakin vaiheessa ostan vielä oman kiltin ja rauhallisen ponin ja hyppään sen satulaan.

Teksti ja kuvat: Tiina Laaninen