Risto Kuisma armahtaa muita, itseään ei

– Olen oppinut, että elämään kuuluvat myös armo ja anteeksianto. Siihen ainakin pyrin, vaikkei se tarkoita, että aina olisin onnistunut, Kuisma toteaa hiljaa.

– Toisia minä yleensä pystynkin armahtamaan - jos on vähän harkinta-aikaa. Olen hyvin suorapuheinen ja saatan sanoa pahastikin, mutta suoraan. Joskus kuitenkin huomaan armottomuuteni ja pyrin hyvittämään sen. Mutta takana en koskaan puhu niin pahasti kuin edessä.

Kesämonoista suuriin
saappaisiin

Risto Kuisma syntyi Savonlinnassa vuoden 1947 ensimmäisenä päivänä siirtolaisperheeseen esikoisena. Nopeassa tahdissa hän sai ensin viisi veljeä ja sitten kaksi siskoa.

Perheen isä oli kirvesmies, metsuri, renki, sisävesilaivan ajomies - sekatyömies sanan varsinaisessa mielessä. – Mutta hän oli viinan kanssa hukassa, Risto Kuisma toteaa.

Niinpä perhe eli köyhyydessä.– Traumaattisin kokemus oli, että meillä oli vain kunnan antamat monot. Niillä käveltiin myös kesät.

Eikä työelämään lähtö ollut sen helpompaa. Risto aloitti renkipoikana 13-vuotiaana kansakoulusta päästyään. Kansalaiskoulun jälkeen hän pääsi jo juoksupojaksi värikauppaan Savonlinnaan.

Työelämässä koetut vääryydet kaiversivat nuorta miestä.

– Tuntui, että olin kolmannen luokan ihminen tai sitäkin alempi.

Risto-poika olisi halunnut käydä koulua, mutta mahdollisuuksia ei ollut. Vasta työttömänä hän suoritti keskikoulun yksityisoppilaana, ja ylioppilaaksi hän kirjoitti Kouvolan Lyseosta 26-vuotiaana.

– Ylioppilaskirjoitukset olivatkin ainoa aika, jolloin kulutin koulun penkkiä, hän hymähtää nyt.

Vuosien mittaan opintie jatkui juristiksi. – Mutta aivan yhtä viisas olin jo ennenkin, eivät akateemiset tutkinnot sitä ole muuttaneet.

Tahtoa etenemiseen siis oli. Risto Kuisma oli 22-vuotias, kun hänet valittiin yllättäen paperitehtaan luottamusmieheksi Kymi Oy:llä Kuusankoskella.

Tämän jälkeen seurasi näyttävä ura ammattiyhdistysliikkeessä AKT:n lakimiehenä ja sen puheenjohtajana.

Noina vuosina Risto Kuisma tuli tutuksi koko Suomen kansalle. Toisten mielestä hän ajoi oikeudenmukaisuuden asiaa, toisille hän oli rähjäävä häirikkö, joka pahimmillaan sotki kansainvälisetkin asiat Suomen kotoisiin kuljetusratkaisuihin.

Ammattiliiton tehtävät Kuisma jätti 47-vuotiaana, iässä, jossa useimmat vasta aloittavat ammattiyhdistysjohtajan tehtävät. Seurasi lyhyt rupeama oman yrityksen vetäjänä. – Ajattelin, että kun koko ikäni olen korjannut toisten asioita, niin nyt on aika korjata omat.

Mutta jo vajaan vuoden kuluttua Risto Kuisma oli kansanedustaja. Sitä työtä on riittänyt kaksitoista vuotta.

Kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen on nyt hänen päätehtävänsä. Välillä hän perusti jo oman puolueenkin, Remonttiryhmän, mutta nyt hän on SDP:n miehiä. – Suuressa puolueessa voi asioita viedä tehokkaammin eteenpäin.

Kirkonkin
remonttimies

Yli kaksi vuosikymmentä Risto Kuisma ei ollut kirkon jäsen. – Suurimman osan siitä ajasta olin kuitenkin kristitty, enkä sitä edes salannut. Hengellisyys on kiinnostanut minua aina. Uskonnossakin minulla oli koulussa kymppi. Ja olen tutkinut maailman eri uskonsuunnat itämaisia uskontoja myöten.

Risto Kuisma palasi kuitenkin kirkkoon ottaakseen myös vastuuta. Hän on kotiseurakunnassaan sekä kirkkoneuvoston että -valtuuston jäsen. Ja edelleen hän on remonttimies.

– Vaikka ei minulla mitään voimakkaita mielipiteitä ole! hän sanoo.

Ja kuitenkin: – Kirkon on julistettava sitä mitä Raamattu sanoo. Vaikka se olisi epämuodikastakin. Ja sitä kovemmin, mitä vähemmän kirkkoa kuunnellaan!

– Jotain sellaista kuin Pohjolan pasuuna Lars Levi Laestadius. Hän taisteli juoppoutta vastaan niin rajusti, ettei meinannut päästä kirkon virkoihinkaan. Mutta Laestadius ei välittänyt vaan puhui minkä oikeaksi näki ja niin kuin oppi oli. Paljon hän sai aikaan ja se vaikuttaa vielä tänäkin päivänä.

Risto Kuismalla on takana alkoholin sumentamat ylipainoiset vuodet. Viina johti jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Tänään hän on raitis, kymmeniä kiloja kevyempi, 29 maratonin mies, takana Päijänteen ympäriajo motocrossissa. Ei siis ihme, että raittius innostaa.

– Mutta en ole kuullut yhtään saarnaa viinaa vastaan. Kirkko ei ole tehnyt suhdettaan alkoholiin selväksi. Toisin oli ennen: kieltolain saivat aikaan kirkko ja työväenliike yhdessä. Ja naiset. Ongelmat kun tulivat kotoa Ja nyt viinaongelma on taas yhtä paha.

– No, on meidän seurakunnassamme kaksi pikaria minua varten, Risto Kuisma naurahtaa. – Ei tarvitse enää ehtoollisella pyytää ja tehdä siitä numeroa.

Pois poliittiset
puheet kirkosta

– On kirkko hirveästi maallistunut. Olen monelle kansanedustajalle sanonut, että Eduskunnassa kuulee parempia poliittisia puheita kuin esimerkiksi valtiopäivien jumalanpalveluksissa. Pappien saarnat ovat kuin yhteiskunnallisia puheita. Ne voitaisiin yhtä hyvin pitää Eduskunnan täysistuntosalissa, mutta siellä poliitikot pitävät ne paremmin.

– Niitä minä en mene kirkkoon kuulemaan vaan sananjulistusta.

– Miksi ei puhuta vaikka ahneudesta? Kirkossa voisi hyvin puhua kovaa kieltä Nokian optioista ja valtavista palkkaeroista. Siinähän on semmoista ahneutta, että…

– Minä en ole kovin kateellinen enkä vallanhaluinen. Olen testannut itseni molemmissa. Olen luopunut vallasta ay-liikkeessä, ja siirtyessäni kansanedustajaksi palkkani putosi puoleen. Jos raha houkuttelisi, niin olisin miljonääri, sillä asianajajana hankin hyvin. Mutta se, että joku Ollila saa sata kertaa enemmän kuin tavallinen työntekijä, niin pitääkö hän itseään niin arvokkaana? Kyllä hänen itsensä pitäisi miettiä tätä, jos hän on kunnon kansalainen - ja ehkä kristittykin. Ja jos ei mieti, niin papit voisivat siitä saarnata, kolkuttaa hänen omaatuntoaan.

– Tai Lilius. Nämähän ovat sellaisia, joista papit voisivat saarnata. Esimerkkejä, joista kansa ymmärtäisi, mikä on sopivaa - lähtien Raamatusta, ei mistään muusta.

Myös avioliitot remonttimies Kuisma nostaa saarnojen kohteeksi.

– Kirkossa voisi puhua selkeämmin avioliitosta. Ennen oltiin samassa avioliitossa vaikkei se aina niin onnellinen ollutkaan. Moraalisesti tunnettiin, että lapsista ja puolisosta pitää huolehtia. Nyt mennään kevytmielisesti naimisiin, ja kun tulee vaikeuksia, niin heti erotaan. Ja niin on samassa perheessä lapsia kolmelta, neljältä eri suunnalta ja sitten ihmetellään, kun tulee väkivaltaa ja päihteitä. Nämähän johtuvat siitä, että ei ole turvaverkkoa. Tästä voisivat papit puhua.

– Ja sitten tietenkin myös siitä, että kristinopin mukaan pitää todella mennä naimisiin. Tämä on vaiettu alue. Kirkkohan hyväksyy nykyään avoliitot ja kaikki eri versiot. Minusta pitäisi voimakkaasti osoittaa, mikä on oikein. Eri asia sitten on, mitä ihmiset tekevät. Mutta vaikenemalla kirkko hyväksyy nämä kaikki.

Maailma muuttuu,
kristinusko ei saa muuttua

Yhteiskunnan arvot muuttuvat. Yhdeksi esimerkiksi Risto Kuisma ottaa naispappeuden.

– Minä en ole teologi, mutta jos Raamatun mukaan nainen ei käy papiksi, niin ei sitä voi perustella tasa-arvolailla tai sillä, että yhteiskunta on muuttunut. Se ei ole silloin kirkkoa eikä uskoa, se on poliittinen oppi! Sama koskee homo- ja lesboasioita. Ei niitä voi perustella maallisella lainsäädännöllä, vaan päinvastoin: jos maallinen lainsäädäntö on ristiriidassa Raamatun kanssa niin silloin pitäisi julistaa sitä vastaan ja varoittaa etukäteen.

– Maailma ja politiikka muuttuvat, mutta kirkon opin mukaan kristinusko on yksi ja pysyvä eikä se muutu. Ja kun se sitten muuttuukin, niin miksi sitä perustellaan ympäristön muuttumisella? Mitä silloin jää jäljelle? Voihan maallinen laki muuttua vaikka minkälaiseksi. Eikö kirkon tehtävä olisi juuri silloin saarnata lainsäätäjille, että he eivät muuta lakeja kristillisten arvojen vastaisiksi.

– Ja sekin on minua ärsyttänyt, että kirkko ei ole puolustanut kristinuskoa. Me olemme niin kovin suvaitsevia. Jos islam olisi minusta oikea uskonto, niin olisin sen jäsen. Mutta kun se on minusta väärä, niin en ole! Miksi en siis saisi sanoa sitä, Kuisma kyselee.

– Pitäähän meidän puolustaa omaa uskoamme eikä antaa epäsuorasti kuvaa, että jokin on yhtä hyvä kuin meidän uskomme. Se on surkuhupaisaa.

– Ja maalliset viranomaiset ovat menneet älyttömyyksiin: keskustellaan suvivirsistä ja joulujuhlista ja kaikesta. Ei se tietysti ole kirkon vika, mutta joskus katolisen kirkon jyrkät kannanotot ovat tuntuneet paremmilta. Niissä sanotaan selkeästi, mitä mieltä ollaan, eikä se ole lainkaan paha.

Työkeskeinen elämä
johtaa armottomuuteen

Palaan Risto Kuisman oman elämän armottomuuteen.

– On vaikea armahtaa itseään. Ehkä se liittyy siihen, että elämän ilo on vain työn ilo. Se johtaa armottomaan elämään. Tuntuu, että täytyisi saada aina jotain hyödyllistä aikaan. Auttaa vaikka ihmisiä.

Hän ottaa esimerkin.

– Tulin maanantaina iloiseksi, kun imuroin koko talon. Olin tehnyt paperitöitä kotona ja sitten väsyin enkä ollut tyytyväinen. Silloin huomasin koirankarvoja lattialla. Vaimo oli töissä ja niin minä imuroin koko talon. Sen jälkeen hikisenä olin hyvin tyytyväinen - niin kuin oli tietysti vaimokin. Mutta se ei ollut pääasia, vaan se oma tyytyväisyys: olen saanut aikaiseksi jotakin hyvää.

– Samalla tavalla joku ongelmainen voi soittaa: on rahaongelmia, oikeudellisia pulmia, päihdeongelmia, ihmissuhteissa murheita. Siinä sitten kuunnellaan ja autetaan, neuvotaan. Ja joskus jos onnistuu niin tulee tyytyväinen olo.

– Mutta se johtaa sellaiseen armottomuuteen, että kun aina ei jaksa, niin heti on tyytymätön itseensä: tänään en ole saanut mitään aikaiseksi. Niin kuin joka päivä muka pitäisi. Jos on vain lukenut kirjoja ja katsellut televisiota tai seurustellut lastenlasten kanssa, niin sellainen tuntuu hukkapäivältä. Tuntuu, ettei ole syntynyt mitään minulle merkittävää. Tässä olisi opettelemista, päästä eroon suorituskeskeisestä, työkeskeisestä elämästä.

Jouluna Risto Kuisma sentään malttaa armahtaa itseään työnteosta. – Korkeintaan kuntoilen, mutta päivät kuluvat lueskellessa.

– Tietysti joskus olen poikennut työhön, kun joulun alla on usein niin kiire, hän kuitenkin taas lipsuu. Mutta toisaalta:

– Vaikka olenkin tällainen työhullu, niin jo aikoja sitten päätin, että lepopäivät pitää pyhittää. Pyrin siihen, että jos se on sunnuntai, niin käyn kirkossa - mikäli en ole jo viikolla käynyt.

Teksti: Thorleif Johansson
Kuvat: Kaj Aalto

Haastattelun pohjana ollut koko keskustelu .