Ritva Luukkanen saa kiven puhumaan

Vasta särjettynä kivi asettuu tekijänsä ajatusten tulkiksi.

– Saan kyllä kiven rikottua, mutta tuskin kukaan osaisi palauttaa palat alkuperäisille paikoilleen.

Joskus Ritva Luukkanen esittelee itsensä kivenhakkaajaksi.

Yli kolme vuosikymmentä taiteilijana työskenneltyään hän vierastaa kaikkia määrittely-yrityksiä. Napakasti hän sanoo EI, jos joku tarjoilee liian valmiita luonnehdintoja.

Hän on samaa maata kuin työnsä.
Kiveen kirjoitetut tarinat ovat samalla kertaa kovia ja herkkiä, tilaa vaativia ja kuitenkin vaatimattomia.

Työt tarjoavat katsojalleen monia tulkintamahdollisuuksia: ne kertovat jotakin hyvin intiimiä, yksityistä, mutta ne paljastavat myös jotakin yleispätevää, jotakin kaikille kuuluvaa. Totta.

Kivi löysi
taiteilijan
Eräänä talvi-iltana takassa paloi tuli, ja takan edessä lojunut kivi sai tulesta omalaatuisen kauniin hohteen.

– Minun oli pakko tutkia kiveä lähemmin, rikkoa se ja katsoa sirujen kauneutta. En voi sanoa, että löysin kiven ja päätin tehdä kivenmuruista taidetta. Minun on tunnustettava, että kivi löysi minut.

Ritva Luukkanen rakastaa yksinäisyyttä ja sitä, että saa ihan rauhassa ajatella. Hän kertoo melkein kadehtivansa matemaatikkoa, jolla on lupa miettiä jotakin ongelmaa kahdeksankin vuotta. Hän arvelee, että itsekin olisi voinut olla matemaatikko. Kuitenkin hän pitää taiteen tekemistä itselleen parhaana vaihtoehtona.

Hän kertoo tapahtumista, jotka ovat ihmeellisellä tavalla johtaneet häntä elämänvaiheesta toiseen.

Johdatustako?

Hän vastaa kysymykseen vastakysymyksellä.

– Mitä on johdatus?

– Näin kuljetettiin, hän sanoo monesti.

Lausahdus sopii yhtä hyvin omakotitalon löytämiseen kuin oikeiden ihmisten tapaamiseen. Vaikka hän rakastaa yksinäisyyttä, hänen töissään on läsnä aina ihminen ja ihmisen kysymykset, joihin katsoja saa itse löytää vastaukset.

Kivinen
rukous
Ritva Luukkanen kertoo, että muutamia vuosia sitten häntä alkoi askarruttaa ajatus Isä meidän -rukouksesta. Hän vakuutti kuitenkin itselleen, ettei sellaista voisi tehdä kiveen.

– Melkein vihastuin itselleni. Kun olin viikkokausia hautonut asiaa, minun oli pakko ryhtyä työhön. En päässyt siitä irti.

Taiteilija kuvailee ajatuspainiaan tämän idean äärellä, hän sanoo, ettei hän sitä tehnyt, se syntyi. Kuulijan mieleen nousee Aaro Hellaakosken runo, jossa sanotaan:

Minä en ole tehnyt tätä,/ en minä, ei voimani mun./ Minuss’ on vain asunut hätä, / se salainen joka ei jätä …

– Niinkin voi sanoa, Ritva Luukkanen myöntelee.

Kun Isä meidän -työstä oli neljä sivua valmiina, taiteilija päätti soittaa arkkipiispa John Vikströmille, joka halusi nähdä kivisen rukouksen. Hän katsoi, että kysymys olisi ekumeenisesta hankkeesta. Piispa kyseli, mihin taiteilija pyrki työllään. Sanavalmiin taitelijan vastaus on varovainen ehdotus:

– Jos Suomesta lähtisi graniittinen rukous maailmalle, kun niin monista maista lähtee aseita.

Valmistuttuaan kivinen rukouskirja päätyikin niin Suomen ortodoksikirkon kuin katolisen kirkon tiloihin, joista aukenivat ovet aina Vatikaania ja Athos-vuorta myöten.

Ritva Luukkanen korostaa kuitenkin, että Isä meidän -rukous ei ole tehty mitään aatetta ajamaan.

– Se vain on kulkenut sen tien. Muistona ovat hopeiset embleemit kirjan viimeisellä sivulla. Kristinuskon matkasta puuttuu enää lähtökohta, Jerusalem.

Enkelit kulkevat
edellä
Ritva Luukkasen töissä toistuvat usein uskonnolliset aiheet.

Kysymykseen, mitä rukous hänelle merkitsee hän vastaa taas kysymyksellä:

– Mitä jäisi jäljelle? Tai oikeastaan: jos rukous otettaisiin pois, jäisikö oikeastaan mitään?

Taiteilijan työhuoneessa on suuri työ Elämän tie. Sen toivoisi löytävän paikkansa jostakin kirkosta. Kivi puhuisi silloinkin, kun ihmiset vaikenevat. Teoksessa enkeli kulkee ohi Golgatan tyhjän ristin. Hän on menossa Kristuksen haudalle, mutta hauta on tyhjä: Hän ei ole täällä. Hän on noussut ylös.

– Niin minäkin ajattelen, taitelija tunnustaa.

– Tyhjän ristin ohi minäkin menen, saan nousta tätä tietä.

Ritva Luukkasen isoäiti antoi lapsenlapselleen ensikosketuksen taiteeseen, mutta hengellisiä eväitä ei mitenkään tuputettu.

– Mummu oli urkuri ja taideaineiden opettaja. Vietin kesiä mummulassa ja tapana oli käydä kirkossa joka sunnuntai. Kerran minun piti istua etupenkissä. Koin suunnattoman elämyksen, kun tajusin, että isoäitini soitto oli kaikkialla kirkossa, myös minussa.

Musiikki on taitelijalle tärkeä nykyisinkin.

– Kun tein tilaustyötä Vatikaaniin, soitin Mozartin Requemia. Joskus istahdan pianon ääreen, kun tarvitsen taukoa kuvien tekemisessä.

Runotkin
kuvia
Ritva Luukkanen on oikeastaan taiteen moniottelija. Hän on julkaissut kahdeksan runokokoelmaa.

Hänen mosaiikkiteoksiaan voi lukea kertomuksina, mutta hänen runonsakin ovat kuvia.

Taitelija kertoo monien kansainvälisten näyttelyiden ja Isä meidän -rukouksen maailmankiertueen jälkeen ajatelleensa, että nyt hän tekee vain jotakin pientä.

- Kenties jonkun maiseman, joitakin tilaustöitä.

Yllätys oli suuri, kun tutustuminen puolalaissyntyiseen viulistiin avasi ihmeellisellä tavalla uusia ulottuvuuksia.

- En tiennyt mitä matkat ja kokemukset olivat minulle antaneet. Löysin tien toisen ihmisen todellisuuteen. Ei niin että olisimme sielun sukulaisia, vaan niin että pääsin tuntemaan hänen sisäistä maailmaansa ja pystyin tulkitsemaan sitä.

Näin syntyi teossarja ja runokokoelma Kohtaloni unet, jonka päähenkilönä on viulisti. Jo muutaman tapaamiskerran jälkeen syntyi sarja runoja: ”Musiikki sisimmässäni kirjoitin runot/kuvasin kiviset kuvat/ ikuisen naiseuden”, hän kuvailee runoteoksessaan.

Kirja on käännetty sekä puolan että ranskan kielelle ja yhdessä aiheeseen liittyvien mosaiikkiteosten kanssa se on lähdössä Pariisiin, näyttelyyn tulee nelisenkymmentä työtä. Mukaan pääsee myös miniatyyrien sarja, johon yleisö sai äskettäin tutustua Tampere-talon näyttelytiloissa.

Terttu Härkönen 

Alttaritaulussa Pyhän kosketus

Ritva Luukkasen työt ovat kiertäneet useissa Euroopan maissa ja Amerikassakin, hänen töitään on esitelty niin ortodoksikirkoissa kuin Vatikaanissa. Ensimmäinen luterilaisen seurakunnan kirkkoon tuleva työ vihittiin viime elokuussa. Pirkanmaan sosiaalialan palvelujen kuntayhtymä tilasi alttaritaulun Ylisen kirkkoon.

Neljä vuosikymmentä tämä entinen viljasiilo on palvelut kirkkona Ylisen keskuslaitoksessa eläville kehitysvammaisille, heidän omaisilleen ja hoitohenkilökunnalle.

Tampereen hiippakunnan kehitysvammatyön pastori Margit Nyman korostaa alttarin merkitystä erityisesti vammaisille seurakuntalaiselle.

– Visuaalinen maailma, kuvien saarna on meillä erittäin tärkeä osa jumalanpalvelusta, jota vietetään tässä kirkossa kaksi kertaa kuukaudessa. Tunnelman luojana alttari on tärkeä myös työntekijöille.

– Minulle tämä alttaritaulu puhuu kohtaamisesta.

Alttaritaulun karitsa-aihe on Margit Nymanin mielestä hyvin perusteltu.

– Eläimeen liittyvä läheisyys on monesti helpompaa kuin toisen ihmisen lähestyminen. Erilaiset estot saattavat tehdä vaikeaksi läheisyyden kokemisen. Minä näen tässä alttaritaulussa kutsun tulla luo, Margit Nyman pohtii ja kertoo tunteneensa kehitysvammaisten jumalanpalveluksessa Pyhän kosketuksen jotenkin konkreettisemmin kuin tavallisissa jumalanpalveluksissa.

Taitelijana Ritva Luukkanen taas katsoo päässeensä alttaritaulua tehdessään pyhimpään paikkaan, sinne missä ihminen on kaikkein avuttomin, hoivaa ja tukea tarvitseva.

– Kun ryhdyin tähän työhön, karitsan kuvaaminen oli minulle itsestään selvää. Muuta en voinut ajatellakaan. Myös pojan syli on tärkeä. Taustalla kulkeva pieni karitsa on muistuttamassa, että ketään ei jätetä yksin. Kukin katsoja voi tulkita omalla tavallaan, taitelija