Selvisimme lasten ansiosta

Teatterin ulko-ovi sulkeutuu viimeisen katsojan kadotessa iltayöhön. Katsomon ovesta harppaa tyhjään aulaan viisikymppinen mies, juuri päättyneen Papin perheen pääosan esittäjä Teemu Ojanne.

 

Minna Canthin 1890-luvulla kirjoittama, Mikko Roihan ohjaama, syyskuulta Rauman teatterissa pyörinyt näytelmä on otettu hyvin vastaan.

 

– Papin perheessä heijastuu pala maailman tilaa - Jokelan tapausta myöten, Ojanne sanoo.

 

Hän on viihtynyt puolisonsa Virven kanssa Raumalla, 37 000 asukkaan kaupungissa kolme vuotta. Viime vuoden alusta hänet valittiin teatterinjohtajaksi.

 

 

Illallisvieras Katakombissa

 

Vuosituhannen vaihteessa haettiin kirjoittajaa ajankohtaiselle näytelmälle. Kirkkohallitukseen oli saapunut ylivelkaantuneiden kirjeitä, joihin oli pakattu tuhansien ihmisten, konkurssin tehneiden, takausveloissa kärvistelevien, kahden asunnon loukkuun joutuneiden ja velkasaneeraukseen päässeiden ahdinko.

 

– - Yhteisenä nimittäjänä näköalattomuus, kokemus hautaholvissa elämisestä, käsikirjoittajiksi valitut Ojanteet kuvaavat. Näytelmän nimeksi tuli Illallisvieras Katakombissa.

 

Näytelmää väsättiin sielu vereslihalla, sillä velkaantumisen teemat olivat tuttuja.

 

Viisihenkinen perhe oli ottanut lainaa asuntoa ja Virven käsityöyrityksen jatkoa varten.

 

Viattomasta lainasta kehkeytyi vuosien painajaismainen pyöritys. Ei päästy asumaan omaan kotiin. Sen lunasti pankki, välittäjä katosi teille tietymättömille. Ojanteille jäi roima, muttei toivoton velkataakka. He hakivat velkajärjestelyyn ja pääsivät.

 

– Siinä vaiheessa näytti, että kun viisi vuotta kitkutellaan, velka on kuitattu.

 

Pahin vaani kuitenkin nurkan takana. Velkajärjestely purkautui. Muodollisena syynä oli velallisen ilmoitus- ja myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönti. Ojanteiden katsottiin ansaineen enemmän kuin velkajärjestelysopimus edellytti.

 

– Kun tieto suurimmasta velasta oli mustaa valkoisella nenän alla,  jouduin kysymään Virveltä, mitä tuossa lukee. Meillä oli yli pitkälti yli 200 000 euron velat niskassa, Teemu kuvaa.

 

Laskuja alkoi tulvia ikkunoista ja ovista.

 

– Lumivyörynä, joka uhkasi haudata alleen, Virve muistelee.

 

– Tajusimme, että meidän palkoillamme velkaa ei koskaan saa maksetuksi. Rahaa ei ollut edes korkoihin. Miten sellainen olisi houkutellut edes yrittämään maksamista?

 

 

Viisitoista vuotta löysässä hirressä

 

– Nyt alan vähitellen uskoa, että selviämme, Virve Ojanne kelailee 15 vuoden matkaa velkojen kanssa. Teemu pelkää, ettei henkisesti toivu tämän elämän aikana.

 

Pari vuotta sitten tuli huojentava uutinen. Velat saatiin velkajärjestelylain mukaan vapaaehtoisesti soviteltua, kiitos ammattitaitoisen velkaneuvojan. Loppuvelkaa lyhennetään viiden vuoden lainan turvin.

 

Pilkkoessaan tapahtumasarjaa pienempiin osiin Teemu sanoo, ettei edes pankkiväki ollut varautunut laman seurauksiin.

 

– Jotkut pankinjohtajat johtivat tietoisesti asiakkaita harhaan. Näin kävi meillekin. Ajan henki oli, että jokainen pelastaa sen, minkä voi, työpaikan, asunnon, perheensä.

 

Hän myöntää, että virheitäkin tehtiin.

 

– Olisi pitänyt ottaa enemmän selvää asioista kuin luottaa muihin. Asianajajan olisimme tarvinneet.

 

Hän kysyy, pitääkö yksityisen velallisen tietää lainamuutokset sitä mukaan kun lait muuttuvat.

 

– Se on kyllä aika paljon vaadittu.

 

Energia pantiin piinavuosina lapsiin.

 

– Halusimme tehdä kaiken, etteivät he kärsisi. Lapsuus eletään vain kerran, Teemu Ojanne miettii.

 

Lasten asiat siirsivät vanhempien ajatukset hetkeksi pois rahasta.

 

– Pakotimme itsemme ajattelemaan, että tämä on vain rahaa, todella tärkeää on perhe-elämä, Virve sanoo.

 

Elämän syrjässä roikuttiin yhteisen strategian voimalla.

 

– Kun emme jaksaneet uskoa, että voisimme turvata taloudellisesti lasten tulevaisuuden, ryhdyimme kasvattamaan heistä niin vahvoja, että pärjäävät omillaan. Uskon, että onnistuimme.

 

Velkaantuneissa perheissä koettiin, kuinka ihmiset jaettiin laman jälkeen kahteen ryhmään, pystyssä pysyneisiin ja kaatuneisiin. Virve huokaa, että oli tuurista kiinni, kumpaan luokkaan joutui.

 

– Onnistuneet, jotka olivat ennättäneet hankkia asunnon ennen lamaa tai ostivat sen laman jälkeen, suhtautuivat meihin toisiin kuin rikollisiin. Kuin olisimme ansainneet osamme.

 

– Yhtä työpaikkaa teatterista hakiessani koin kuuluvani siihen kastiin, joka ei pysty edes omia raha-asioitaan hoitamaan.

 

Teemua jurppi eniten se, että valtio myi pilkkahintaan omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin ulkomaisille sijoittajille. Se tuntui yksityisten velkaantuneiden halventamiselta.

 

– Silloin iski tunne, että pitäisi tehdä vallankumous tai jotain muuta epätoivoista.

 

 

Haamut postilaatikossa

 

Monissa velkaantuneissa perheissä voitiin huonosti, piiloteltiin laskuja kenkälaatikkoon, yksi ja toinen ratkesi ryyppäämään. Katakombi-näytelmä päättyi velallisen itsemurhaan. 

 

Ojanteilla paineet ovat vaatineet veronsa fyysisellä ja henkisellä puolella. Teemulta hävisi ääni yhdeksi kesäksi. Keskittymiskyky ei ole entisensä, ajatukset harhailevat, pinna ei tahdo kestää pitkään, etenkään rahasta puhumista.

 

– Oli pakko ottaa kalenteri käyttöön, ennen muisti kaiken ilmankin.

 

Teatteri on hänelle perheen jälkeen tärkein asia.

 

– On vielä tehtävää, kun voimat ovat alkaneet palata. Haluaisin vaikuttaa maailmanmenoon ja kertoa, että suunta on väärä, jos sallimme nykymenon ja turvattomuuden kasvaa.

 

Virvelle päivät ovat helpompia kuin yön pimeät tunnit, jolloin mieleen hiipii pakokauhu. Kun uni tulee silmään, saapuvat painajaiset.

 

Velkojien kirjeet ovat jättäneet pelon molempien selkärankaan. Postilaatikolla ei haluta käydä ennen kuin se pursuilee yli.

 

– Niin kuin se kartteleminen jotain helpottaisi, Teemu hymähtää.

 

 

Joululahjaksi yhdessä olemista

 

Virve kertoo unelmoivansa punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Paikasta, jonne lasten perheineen olisi hyvä tulla. Kolmatta polvea on ensi keväänä jo kolmen taaperon joukko. 

 

- Rahaa saisi olla sen verran, ettei sitä tarvitsisi koko ajan ajatella.

 

Nykyisen kotiin Laitilaan on teatterilta parinkymmenen kilometrin matka. Talo lämpiää puilla ja vedenhakumatkalla voi kohdata jäniksen. Sudet eivät ole pihapiiriin uskaltautuneet, mutta Virven koirat vaistoavat niiden läheisyyden.

 

Asumisen ulkoinen vaatimattomuus on oma valinta - ja pienen pakon sanelemaa. Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyöt pitävät asuntojen hinnat velkaisen kukkarolle liian korkealla.

 

Kaupallisen joulustressin kaiut eivät metsän siimeksessä asuessa häiritse.

 

– Meillä päätettiin kymmenen vuotta sitten lasten kanssa luopua tavaralahjoista. Tärkeintä on jouluna olla yhdessä, syödä hyvin ja hiljentyä.

 

 

Kirkon ovet paukkuneet

 

Pettymys kirkon antamiin lupauksiin on ollut liian kova pala Virve Ojanteelle.

 

Hän erosi kirkosta Katakombi-näytelmän jälkeen.

 

– Kirkolla ei toden tullen ollut kanttia ottaa leveille harteilleen velallisten asiaa.

 

Teemu tunnisti korkeissa asemissa olevien virkamiesten arkuuden. Niin kauan kuin kirkko ja valtio ovat liitossa, kuuluu olla korrekti poliitikkoja kohtaan, varoa suututtamasta heitä.

 

Yksi syy uskoa selviytymiseen oli pappi Pekka Viirre ja hänen peräänantamattomuutensa.

 

– Hän oli yksi niistä harvoista, jotka selvästi sanoivat, että on väärin panna yksityiset ihmiset kärsimään yhteiskunnan virheistä.

 

– Pekka puhui anteeksiannosta ja sanoi, että murhaajakin armahdetaan.

 

Teemu sanoo, ettei Jumalaa voi panna viralta kirkon vajavaisuuden vuoksi. Hengelliset kysymykset askarruttavat häntä muuallakin kuin Papin perheen rovastin nahkoihin sujahtaessa.

 

– Kun velat oikein ahdistivat, kävin ortodoksipapin puheilla.

 

Virvelle riittää, kun hän näkee arjen hyviä tekoja ruohonjuuritasolla, seurakunnissakin.

 

– Ja jäihin sinulle virret. Niitähän sinä imuroidessasi laulat, Teemu lohduttaa.

 

 

Teksti: Lea Lappalainen

Kuvat: Pekka Lehmuskallio