Siitä mihin ei enää pysty on vain luovuttava

 

Lahtelainen Helmi Lohtander, 82, on asunut nykyisessä kodissaan Saksalan kaupunginosassa pitkälti toistakymmentä vuotta. Oven pielessä yksiön pikkupöydällä on nippu kirjaston kirjoja.

 

– En laita niitä kirjahyllyyn, etteivät eksy omien kirjojen joukkoon.

 

Lahden kirjastopalvelu, kuin malliksi muiden kuntien kirjastoille, toimittaa kotiin kerran kuukaudessa luettavaa vanhuksille ja liikuntaesteisille. Päällimmäisenä pinossa on kirja Äidin siunaus, jonka ovat kirjoittaneet Kaija Taival ja Arvo Silvennoinen.

 

– En tiennyt pyytää sitä, mutta ilman toivomuksiakin kirjastopalvelussa tietävät minun lukumakuni. En halua tyytyä mielikuvitusromaaneihin. Luen enemmän dokumentteja ja elämäkertoja, mieluimmin uskovaisista ihmisistä. Ja tietysti matkakirjoja.

 

Lohtander kertoo aikoinaan Lahden Luther-kirkolla tavanneensa vuosikymmenien ajan matkakirjoja kirjoittaneen Toivo Rapelin.

 

– Menin tervehtimään ja kerroin, että olin ollut niin monilla hänen matkoillaan. Hän katsahti vähän kummissaan, kun ei tuntenut minua. Selitin, että olin ollut hänen johtamillaan matkoilla vain kirjojen kautta.

 

Kirjapinossa näyttää olevan Lea Kranzin kirjoittama kirja.

 

– Hän on vapaakirkollinen, mutta en minä sulje kirjaa sen takia, että kirjoittaja kuuluu toiseen kirkkokuntaan. Olen sillä tavalla ekumeeninen.

 

Lohtander sanoo aina lukeneensa niin paljon kuin on pystynyt. Silloin kun lapset olivat pieniä, ei ehtinyt. Viimeiset kymmenen vuotta hän on myös kirjoittanut päiväkirjaa – ei joka päivä, mutta silloin tällöin.

 

Yhdentoista lapsen
yksinhuoltajaksi

 

Lapsia, omia ja toisten, on Helmi Lohtanderin elämässä riittänyt. Siitä kertovat monet yksittäiset ja ryhmäkuvat kodin seinillä ja hyllyillä.

 

Lastenhoito tuli tutuksi jo lapsuudenkodissa Juuassa, jossa Helmi Tuononen pääsi, tai joutui, jo alle kouluikäisenä keinuttamaan veljensä lapsia kätkyeessä.

 

– En olisi halunnut mennä, mutta veljen vaimo sanoi, että olen syntynyt sitä varten.

 

Helmi Tuononen oli vajaan vuoden ompeluopissa Joensuussa, ennen kuin hän sai paikan räätälinliikkeestä Valtimolla. Siellä hän tutustui sodasta palanneeseen Martti Lohtanderiin. Vuoden seurustelun jälkeen he menivät naimisiin vuonna 1945.

 

– Olin vasta 19-vuotias, ja aivan lapsellinen ja ymmärtämätön. Sodasta palannut Martti oli putipuhdas mies, jolla ei ollut mitään. Sain tehdä hänelle kaikki vaatteet paidasta lähtien.

 

Nuoripari asui samaa maatilaa Martin veljen perheen kanssa. Perheen esikoinen syntyi parin vuoden kuluttua.

 

– Niihin aikoihin lapsia ei suunniteltu, niitä vain tuli, meille yksitellen. Olenkin sanonut, että lapsenteossa olin niin nopea, että ehdin saamaan yhden kerrallaan. Seuraavissa sukupolvissa on tullut kaksosiakin.

 

Vaikka lapset ovat Helmi Lohtanderin elämän rikkaus, hän ei ole toivonut niitä kenellekään lapsistaan samaa määrää kuin itselleen, yhtätoista.

 

– Vanhin lapsista ei ollut vielä viittätoista, eikä nuorin ollut vielä syntynyt, kun mieheni Martti kuoli alle neljäkymmentävuotiaana, elokuussa 1962. Vuotavaa sydänläppää ei vielä tuolloin osattu korjata.

 

Syötiin leipää ja
luotettiin Jumalaan

 

Kuolema ei ollut Helmi Lohtanderille aivan uusi tuttavuus. Hän menetti oman isänsä ollessaan toisella vuodella.

 

Lapsuuskotiin liittyi muitakin kuolemia, hautajaisia ja hautoja: noin vuoden aikana kaksi veljen lasta kuoli tuhkarokkoon, heidän äitinsä keuhkotautiin ja toinen veli kaatui talvisodassa.

 

Aviomiehen kuolemassa lohdutti se, että mies oli uskossa.

 

– Ylä-Valtimolla oli niinä aikoina herätystä. Ylikylään oli jostakin ilmestynyt saarnaaja, joka kokosi seuratuvallisen kuulijoita. Hänen mukaansa meitä kutsuttiin kuittislaisiksi, Helmi Lohtander muistelee ja kertoo myöhemmin etääntyneensä laki- ja lahkohenkiseksi kokemastaan yhteisöstä; vielä myöhemmin koko yhteisö hävisi.

 

Leskirouva päätyi siihen, että myi talon puolikkaan miehensä nuoremmalle veljelle. Hän hankki pientilan Lieksasta, Korisevan kylältä. Siellä oli mukavuuksia, joista hän oli aikaisemmin vain unelmoinut: tie kulki vierestä, pihassa oli kaivo ja talossa sähkövalo – vesijohdot ja kodinkoneet tulivat käyttöön vasta seuraavalla vuosikymmenellä, 1970-luvun alkupuolella, kun muutettiin Lahteen, lasten työ- ja koulutuspaikkojen perässä.

 

– Lieksassa tultiin toimeen luottamalla Jumalaan ja syömällä leipää. Elettiin lapsilisillä ja parin lehmän tuotolla. Tulot olivat vähäiset, mutten tajunnut pyytää apua.

 

Parhaimmillaan perheestä kävi yhtä aikaa seitsemän lasta koulua.

 

– Meillä oli monia konsteja selvitä. Nuutisen teurastamosta saatiin luita, joita kuivattiin ja käytettiin keittoon. Syötiin kaurapuuroa. Joka leipätaikinasta tein perunakukon: siinä on perunaviipaleita ja sianlihaa kukonkuoren sisällä.

 

Joku hyvä ihminen halusi ryhtyä ylimääräiseksi kummiksi nuorimmalle lapselle. Sen lisäksi että hän lähetti paketteja, hän tilasi perheeseen Sana-lehden. Lieksan-aikoinaan Lohtander toimi lehden asiamiehenäkin.

 

Enää ei ilma riitä
kuorolauluun

 

Eri paikkakunnilla asuessaan Helmi Lohtander on sujahtanut nopeasti mukaan seurakunnan toimintaan.

 

– Kuopus oli noin kaksivuotias, kun muutimme Lieksaan. Siellä naapurin tyttö tarjoutui lapsenvahdiksi, että pääsin diakoniapiiriin. Lieksassa pidin myös pyhäkoulua ja raamattupiiriä.

 

Naapuritaloissa asui lestadiolaisperheitä, joissa pidettiin seuroja.

 

– Minä taisin olla ainoa ulkopuolinen, joka kävi niissä.

 

Joskus joku vanhempi ihminen kysyi, oliko vieras saanut syntinsä anteeksi.

 

– Sanoin silloin hänelle, että totta kai, joka päivä, vaikka tiesin hyvin, ettei hän sitä tarkoittanut. Pidin kiinni periaatteesta, etten liity tai sitoudu mihinkään hengelliseen liikkeeseen, en lestadiolaisiin enkä helluntailaisiin. Minulle riitti usko Jeesukseen. Yhä edelleen minulla on jokapäiväinen tarve saada syntini anteeksi, en ole tullut yhtään paremmaksi.

 

Helmi Lohtander sanoo tunteneensa syyllisyyttä suhteessa lapsiinsa.

 

– Olin liian tiukkapipoinen äiti. Jotenkin ajattelin, etten minä eivätkä lapset tule toimeen, jos en opeta heitä tottelemaan.

 

Vastapainoa omien ja vieraiden sekä lastenlasten hoitamiselle löytyi seurakunnasta.

 

– En jäänyt odottelemaan, että minut haettaisiin mukaan, vaan etsiydyin itse seurakunnan diakoniapiiriin – myös silloin, kun asuin Hollolan puolella 1980-luvulla hoitamassa lastenlapsia.

 

Seurakunnan kautta on löytynyt samanmielisiä ihmisiä ja ystäviä, monia yhteisiä kesäretkiä ja -leirejä. Lahdessa Lohtander on laulanut myös kuoroissa. Ensin työväenyhdistyksen kuorossa, sitten Psalmus-kuorossa ja viimeksi ikäihmisten iltapäiväkuorossa.

 

– Olen aina laulanut alttoa. Kävin kuorossa vielä yli kahdeksankymmenvuotiaana, mutta lopetin toista vuotta sitten. Enää ei ilma riitä kuorolauluun.

 

Äiti, isoäiti
ja isoisoäiti

 

Laulamista Helmi Lohtander ei ole kuitenkaan kokonaan jättänyt.

 

– On hyvä, että on aikoinaan tullut opittua niin monia lauluja ja runoja ulkoa. Vanhana niiden oppiminen on paljon vaikeampaa. Ajattele sitäkin, miten hyvin jo lastenlaulussa puhutaan tästä elämänvaiheesta, hän sanoo ja alkaa laulaa Mä olen niin pienoinen -laulun säkeistöä:

 

Kun voimani uupuvat, 

käsilläs kannat, 

ja syntini armosta  

anteeksi annat.

 

Äiti, isoäiti ja isoisoäiti saattaa hyvin laulaa puhelimessa nimi- ja syntymäpäiväonnittelunsa jälkikasvulleen.

 

Kun lapsenlapset olivat vielä lapsia, he kävivät isoäidin luona paljon, mutta nykyään kiireisinä aikuisina harvemmin. Joissakin asioissa Lohtander saa apua lähiseudulla asuvilta lapsiltaan.

 

– Tähän asti elämässäni on ollut hyviä päiviä. Vaikka en ahnehdi niitä lisää, kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että pääsen ylös sängystä, Lohtander kertoo.

 

Takana ovat ohitusleikkaus ja pallolaajennus, ja jokapäiväisenä vaivana diabetes – ehkä kaikki geeniperimän mukanaan tuomia riesoja.

 

Vielä Lieksassa asuessa todettiin verenpaine. Sen syitä pohtinut lääkäri ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka kummassa joku voi olla yhdentoista lapsen äiti, joka oli ollut leskenä yksitoista vuotta ja jonka kuopus vielä lisäksi oli yksitoistavuotias.

 

Maailmanympärysmatkoja
rollaattorilla

 

Vanhuus tuo mukanaan monenlaista.

 

– Minusta on tullut kömpelö. Nykyään särjen astioita tiskatessani. Muuan diakonissa neuvoi, että jokaisen kannattaisi tehdä oma ruokansa niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Se auttaa ylläpitämään omaa toimintakykyä.

 

Ruuanlaiton lisäksi Lohtander pesee pyykkinsä ja hoitaa viikkosiivouksensa omin voimin. Lämpimät kesäyöt hän nukkuu tänä kesänä niin kuin aikaisemminkin parvekkeella. Juhannusviikolla hän oli seurakunnan leirillä, mutta muita matkoja hän ei enää juurikaan suunnittele – ei sen paremmin kotimökille Lieksaan kuin lasten luo Tukholmaan tai Rovaniemelle.

 

– Siitä, mihin ei enää pysty, on vain luovuttava, hän toteaa tyynesti. – Mutta onneksi silloin, kun vielä pystyin, tulin tehneeksi monenlaista, kävin Israelissakin.

 

– Rollaallorin kanssa käyn kaupassa ehkä kerran viikossa, ja vielä useammin teen maailmanympärysmatkan. Tosin se maailma on paljon pienempi kuin ennen.

 

Jos maailmanympärysmatka suuntautuu metsäreitille, kulkija ei näe juurikaan kerrostaloja, vaan puita, ja hän voi keskittyä kuuntelemaan linnunlaulua. Jos taas hän lähtee syrjäkylälle, muutaman lähellä olevan hiljaisen kadun varteen, pääsee ihailemaan kukkaistutuksia ja puutarhoja.

 

Helmi Lohtander kertoo, että hänen äitinsä eli pitkään, 84-vuotiaaksi. Kukaan tämän lapsista ei ole ainakaan vielä elänyt yhtä vanhaksi.

 

– Minä olen nuorin. Vain kaksi sisaristani on elänyt vanhemmaksi kuin minä nyt.

 

Autoilemaan lähtevälle vieraalleen Lohtander antaa lähtiäisiksi kaikenlaisille matkoille sopivan kaksimerkityksisen neuvon:

 

– Pysyhän tiellä!

 

Teksti Ulla-Maija Vilmi

Kuvat Juha Tanhua