Surun kautta yhteiseen iloon

Timo Hakanen ja Helena Kallio-Hakanen kohtasivat kumpikin tahollaan aviopuolisoidensa kuoleman. Tummasävyiset värit vaihtuivat kirkkaiksi, kun he rakastuivat toisiinsa.

 

(Sana 23.8.2007)

 

Jyväskylän maalaiskunnassa Oravasaaren kylällä, Päijänteen rantamaisemissa sijaitsee omakotitalo, jota ympäröivät koivut, männyt ja kuuset joka puolelta. Talossa asustaa onnea ja iloa säteilevä pariskunta, jonka häitä vietettiin viime vuoden huhtikuussa.

 

Helena on asunut metsämaisemissa jo viitisen vuotta, mutta kaupunkilaispoika Timolle muutto ydinkeskustasta maaseudun rauhaan oli enemmän tai vähemmän kulttuurisokki.

 

– Olen asunut lähes koko ikäni kaupungissa, ja minulla on ollut urbaani-ihmisen näkemys siitä, että palvelut tulisivat olla lähellä. Nyt lähin kauppa sijaitsee kymmenen kilometrin päässä, Timo tuumii.

 

– Vuoden maalla asumisen jälkeen voin sanoa sopeutuneeni hyvin uusiin olosuhteisiin. On hienoa asua luonnon keskellä eikä ole haitannut, vaikka palvelut eivät olekaan käden ulottuvilla. Pikkulintujen seuranta, ilveksen kulkujäljet talomme lähistöllä, metsojen käyskentely tiellä ja teeriparven ilmestyminen pihapuihin ovat elävöittänet rauhaisaa asumistamme. Näkymä Päijänteelle eri vuodenaikoina ja soutelu verkoille kesäaamuisin ovat myöskin olleet hienoja kokemuksia.

 

Surun kynttilä 

Timo Hakanen on kolmannen polven jyväskyläläinen. Hänen kaikki viisi lastaankin asuvat Jyväskylässä. Timo pelasi pesäpalloa Kirissä SM-sarjassa kahdeksan kautta ja toimi viisi vuotta seuran puheenjohtajana. Sen päätyttyä hän tuli uskoon vuoden 1975 alussa.

 

– Vaimoni Arja tuli kolme vuotta minua aiemmin uskoon. Hän osti Ikuiset kertomukset –kirjasarjan ja pyysi minua lukemaan kertomuksia iltaisin lapsille. Pidin erityisesti Jeesuksen persoonasta. Aloin käydä hengellisissä tilaisuuksissa ja tein uskonratkaisuni Vapaakirkon kokouksessa, Timo muistelee.

 

– Koska olin pelannut joukkueessa, ymmärsin, että seurakunnassakin pitää olla aktiivisesti mukana. Siispä aloitin kesäteltan yövahtina ja päädyin lopulta vanhemmiston puheenjohtajaksi, jona toimin 15 vuotta vuoden 2005 loppuun saakka. Vaimoni oli pyhäkoulunopettaja, ja yhdessä palvelimme rukouspalvelussa.

 

Talvella 1999 Timo oli hiihtolomamatkalla vaimonsa ja kahden nuorimman lapsensa kanssa Israelissa, jossa Arja ilman mitään näkyvää tai myöhemmin todettua syytä menetti yöunensa.

 

– Melko pian unettomuuden seurauksena alkoivat hermosäryt kielestä kantapäähän. Etsimme apua uskosta, esirukouksista, lääkäreistä, pillereistä ja sairaalahoidoista, mutta Arjan tauti vain paheni. Sairaus kehittyi syväksi masennukseksi ja johti hänen traagiseen kuolemaansa syyskuussa 2001.

 

Jumalan lohdutus 

– Minä ja lapset putosimme monttuun. Saatoin tuntikausia maata sängyssä selälläni, kuunnella musiikkia ja käydä läpi Arjan ja minun elämää. Seurakunnan ja uskon ystävien lohdutus tuli tärkeäksi, Timo kertoo.

 

Kaksi päivää Arjan kuoleman jälkeen sureva perhe sai kokea Jumalan suoran lohdutuksen, kun yksi lapsista näki näyn. Hän oli menossa nukkumaan, kun Arja tuli samaan huoneeseen valkoisessa puvussa ja sanoi hymyillen: ”Jumala oli minulle sittenkin armollinen”. 

 

Arjan hahmon hävittyä ilmestyi kirjoitus ”Efesolaiskirje kaksi”, jossa sanotaan: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.”

 

– Ensimmäisenä kesänä Arjan kuoleman jälkeen olin yksin mökillämme. Yhtenä yönä minut valtasi niin hirveä tuska, että minun täytyi huutaa suoraa huutoa. Kolmantena yönä radion avattuani kuulin laulun, jossa laulettiin: ”Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. Vielä voit löytää ystävän, vielä tilaisuuden saat.” Se oli Mamban senkesäinen hittikappale. Minulle se oli Jumalan puhetta.

 

– Kolmen vuoden kuluttua koin, että surun kynttilä oli kohdallani palanut loppuun ja sen liekki oli sammunut. Arjaa en ollut unohtanut, mutta suru ja kaipaus eivät enää hallinneet elämääni. Olin vapaa. 

 

Kolme menetystä 

Helena Kallio-Hakanen on aina asunut Keski-Suomessa. Hänelle ja hänen miehelleen Jarmolle syntyi neljä lasta. Erilaisten, kipeidenkin, elämänvaiheiden välityksellä Jumala kutsui Helenaa ja Jarmoa yhteyteensä.

 

– Vuonna 1983 Jarmo sairastui keuhkosyöpään, joka saatiin leikattua pois. Vuoden 1984 joulukuun alussa syntyi neljäs lapsemme ja samaisen kuun loppupuolella saimme tietää, että esikoispojallamme Juhanilla on syöpä. Siinä olivat ilo ja suru vierekkäin. Ymmärsimme, ettei meillä ole muuta turvaa elämässä kuin Jeesus, Helena tiivistää.

 

Juhanin ollessa pitkiä aikoja hoidossa Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa Helena tarrautui raamatunkohtaan, jossa sanotaan: ”Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen.”

 

– Isäni auttoi paljon Juhanin hoidossa ja oli muutenkin vahva tuki meille. Hän kuoli vuonna 1990 ja viisi vuotta myöhemmin myös Juhani kuoli 19-vuotiaana sairastettuaan lähes kymmenen vuotta. Se tuntui kohtuuttomalta. Uskon perustukset järkkyivät. Kuitenkin tunsin, että Jumala piti huolen. 

 

Vuonna 2001 Kalliot muuttivat Vaajakosken taakse rakennettuun omakotitaloon. Lapset asuivat vielä kotona, Jarmo työskenteli omassa yrityksessä ja elämä tuntui muutenkin olevan mallillaan. Seuraavana vuonna tuli tieto, että Jarmolla oli imusolmukesyöpä. 

 

– Se oli kauhea järkytys. Olimme kuitenkin optimistisia ja ajattelimme, että hoitomuodot ovat kehittyneet. Välillä oli parempia jaksoja, mutta sitten syöpä uusi ja levisi laajalle.

 

– Kävimme monissa parantumiskokouksissa. Meille sanottiin yhdessä esirukoustilanteessa, että Jumala tulee parantamaan Jarmon ja että saamme vielä monia yhteisiä vuosia. Uskoimme siihen viimeiseen asti. Kun Jarmo kuoli maaliskuussa 2005, tunsin itseni petetyksi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä Jumala halusi, ettemme olisi loppuvaiheessa epätoivoisia.

 

Tiet kohtaavat 

Surutyötä tehdessään Helena oli paljon yksin, mietiskeli, luki hengellistä surukirjallisuutta ja runoja, jutteli läheistensä kanssa. Surun aikana pienet asiat lohduttivat: kanssaihmisten hymy tai kädenpuristus, ystävän kirjoittama kirje tai tuoma leivonnainen.

 

– Eräänä päivänä rukoilin yläkerrassa. Olin tuntenut alemmuutta uskonelämässäni. Sanoin Jumalalle, että olen tyhjänä edessäsi ja että minne sitten johdatatkin, olen valmis.

 

– Olin usein rukoillut, että saisin kielilläpuhumisen lahjan. Yhtäkkiä ihmettelin, kun suustani alkoi tulla uuden kielen sanoja. Se oli valtava juttu. Halusin luovuttaa koko elämäni Jumalalle.

 

– Olen tajunnut, että elämä on hyvin haurasta. Yksi päivä voi muuttaa koko elämän. Joka päivä haluan olla lähellä Jeesusta ja rukoilla varjelusta omaisilleni, että hekin pysyisivät Jeesuksen omina.

 

Timoa pyydettiin lakimiehenä pitämään perunkirjoitus Helenan miehen Jarmon kuoleman jälkeen.

 

– Perunkirjoitustilanteessa minulle kävi niin erikoisesti, että ihastuin Helenaan. En tietenkään ilmaissut ihastumistani, mutta päätin myöhemmin, että kuuden kuukauden kuluttua kirjoitan hänelle kirjeen ja tiedustelen, olisiko hän valmis tutustumaan minuun, Timo muistelee.

 

– Puolen vuoden kuluttua lähetin kirjeen ja jäin sydän pamppaillen odottamaan vastausta, joka tulikin jo muutaman päivän päästä. Helena kertoi, että hänen surutyönsä oli vielä kesken eikä hän vielä tuolloin halunnut päättää tapaamisesta.

 

Sittemmin Helena ehdotti, että ennen tapaamista he voisivat kertoa toisilleen elämästään sähköpostiviesteillä. Sähköisiä kirjeitä kertyi kummaltakin 17 kappaletta.

 

– Vuoden 2005 syyskuun lopulla tapasimme iltakävelyn merkeissä. Pari tuntia käveltyämme sovimme, että jatkamme iltakävelyitä kerran viikossa. Kävelykertojen tihentyessä Jyväskylän ulkoilualueet tulivat meille tutuiksi.

 

Loikkaus sydämeen 

Seurustelun lomassa Timo ja Helena rakensivat rauhassa luottamusta toistensa lapsiin ja muihin omaisiin. Heidän ystävyytensä syventyessä rakkaudeksi olikin jo aika viettää häitä lähipiirin läsnä ollessa.

 

– Ihastuin Helenan kokonaispersoonaan, hänen huumorintajuunsa, iloisiin naurahduksiinsa ja viehättävään ulkonäköönsä.

 

– Minä taas ihastuin Timon poikamaiseen ja urheilulliseen olemukseen. Ensimmäisen kerran tavatessamme hän teki hienon loikan.

 

Helenan seistessä parkkipaikalla puolen metrin korkuisella tasanteella Timo hyppäsi sinne kättelemään.

 

– Sanoinkin myöhemmin, että hän loikkasi suoraan sydämeeni, Helena kertoo hymyillen.

 

Se, että Timo on vapaakirkollinen ja Helena evankelisluterilainen, on rikastuttanut ja avartanut kummankin elämää.

 

– Käymme vaihtelevasti toistemme seurakunnissa. Helena on liittynyt minun johtamaani Seniorijengi-nimiseen evankelioimisryhmään, jonka kanssa käymme Keski-Suomen pienissä vapaaseurakunnissa pitämässä kokouksia, todistamassa ja laulamassa, Timo selvittää.

 

– Jumala on johdattanut meidät surun kautta yhteiseen iloon ja yhdistänyt meidät. Luotamme siihen, että Jumala rakkautensa ja armonsa avulla johdattaa meitä myös tulevaisuudessa, Timo ja Helena sanovat.

 

Teksti Heli Markkunen

Kuva Sampsa Kaijaluoto