"Olen armon suurkuluttaja"

 

 

Susanna Gärdström, 43, jos kuka tietää mitä on elää tragediasta toiseen. Ja vielä enemmän: mitä on saada armo ja rauha riepoteltuun sieluun. Jälleen kerran hän toteaa, että loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin mennyt juuri niin kuin oli tarkoitettukin. Tie on ollut kuoppainen niin artistina kuin siviilielämässäkin. Vaikka Susannan tumma ääni herätti ihastusta Tangomarkkinoilla, hän ei muuten tuntunut sopivan joukkoon.

 

– Erilaisuus ei johtunut vain iästäni. En janonnut menestystä, mutta pidin kilpailua mahdollisuutena päästä laulamaan, esiintymään.

 

Huomattavasti nuoremmat kilpasiskot laihduttivat finaalia varten, mutta Susanna antoi piut paut hoikkuusihanteille. Hän ei taipunut myöskään siloteltuun julkisuuskuvaan. Alkuun Susanna noudatti neuvoa, että haastatteluissa piti puhua vain myönteisistä asioista. Kesken kaiken hän päätti toisin.

 

– Miksen olisi voinut kertoa myös elämän raaemmasta puolesta? Helppoa tietä ei ole luvattu kenellekään. Elämä on myös kärsimystä, hän pohtii.

 

Susanna Gärdström sai niellä katkeraa kalkkia ensimmäisen kerran vuonna 1998, kun hänen miehensä löysi toisen rakkaan jättäen vaimonsa yksin kolmen kouluikäisen lapsen kanssa. Ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

 

– En koskaan edes kuvitellut, että avioliittoni päättyisi eroon. Pidin rakkauttamme itsestään selvyytenä. Ehkä osittain siksi olin huono vaimo. Ei kai mieheni muuten olisi lähtenyt toisen naisen matkaan, Susanna miettii.

 

Eron tekivät raskaaksi myös lasten vakavat sairastumiset. Pari vuotta ennen avioeroa Tuomas-pojalla oli todettu aivokasvain, joka leikattiin.

 

– Joitakin pareja yhteinen huoli lähentää, mutta meille ei käynyt niin.

 

Eron jälkeen toinen pojista, Jussi, sairastui elinikäiseen diabetekseen, ja pian myös Elisa-tytär sairastui hypertyreoosiin.

 

– Hänen haimansa ei tuota kilpirauhashormonia, ja hänkin on lääkityksellä läpi elämänsä.

 

Surun ja tuskan keskellä Susanna kävi kauppaa kohtalon kanssa. Ero ja lasten sairaudet saivat hänen mielensä järkkymään.

 

– Tunsin olevani Raamatun Job. Kysyin itseltäni ja Jumalalta, miksi minun lapsilleni kävi näin. Pyysin, että 'vie vaikka molemmat käteni, mutta anna lasteni parantua'. Tunsin menettäneeni kaiken. Itsemurhakin kävi mielessäni, mutta ymmärsin sentään vastuuni äitinä, Susanna muistelee.

 

Alkoholin
otteessa

Eroa seurasi raskas talvi. Susannan sairaanhoito-opinnot olivat vielä kesken, eivätkä rahat tahtoneet riittää edes talon lämmittämiseen. Ilman Isonkyrön Säästöpankin pitkämielisyyttä Susanna ja lapset olisivat joutuneet jättämään kotinsa. 

 

– Sinä talvena tuli valtavasti lunta. Keräsimme märkiä puita talon lämmittämiseen. Vihasin naista, jota pidin syyllisenä tilanteeseemme. Vihasin häntä enemmän kuin miestäni. Ero repi minut palasiksi, Susanna muistelee.

 

Vuosien myötä viha on laantunut, eikä Susanna rehellisyyden nimissä sano olevansa toista parempi.

 

– Minäkin olen tehnyt virheitä. Olen myös mestari kantamaan syyllisyyttä, hän hymähtää.

 

Raskaiden aikojen pyörityksessä Susanna keksi keinon paeta. Hän turrutti itsensä juhlimalla ravintoloissa.

 

– Aloin elää ihan toisenlaista elämää. Sain myös kokea karvaasti, millaista on tulla tuomituksi. Yksin jäätyäni moni käänsi minulle selkänsä, mutta sain myös uusia, aitoja ystäviä.

 

Susanna löysi elämäänsä uuden rakkauden, Kain, jonka kanssa hän on ollut naimissa seitsemän vuotta. Rakkaus on kestänyt ylä- ja alamäet, sillä helppoa ei ole aina ollut.

 

– Kai toivoi kovasti saavansa omia lapsia. Olimme suunnattoman onnellisia, kun aloin odottaa kolmosia, mutta raskauteni päättyi keskenmenoon. Emme enää haaveile yhteisistä lapsista.

 

Susannan avoin tapa puhua asioistaan on herättänyt sekä kiitosta että moitteita. Levy-yhtiöt ja jotkut ohjelmatoimistot ovat sulkeneet ovensa, mutta tanssien järjestäjät pyytävät häntä esiintymään yhä uudestaan tanssipaikoille. Susanna on ollut suosittu esiintyjä myös ulkomailla.

 

Pari vuotta sitten yksi onneton humalahetki Kanarialla päätyi kotimaassa otsikoihin.

 

– Mitä sitä kiertelemään. Sekoilin humalassa pahemman kerran, hän hymähtää.

 

Mutta niin pitikin käydä. Susannan oli aika huomata, että viina oli viemässä häntä kiihtyvällä vauhdilla alamäkeä.

 

– Se matka oli minulle virstanpylväs. Istuin humalassa kadulla tyllihameessani, kun turistipappi tuli luokseni. Näin Jumala pysäytti kiihtyvän oravanpyörän. Pyysin Jumalalta apua raitistuakseni, eikä viina ole sen jälkeen ollut minulle ongelma. En silti ole mikään pyhimys, ennemminkin olen armon suurkuluttaja, hän naurahtaa.

 

Uskon myötä rauha asettui sydämeen, ja Susanna keskittyi tekemään kahta työtä, jotka kummatkin hän kokee omakseen.

 

– Sairaanhoitajana pääsen auttamaan ihmisiä, ja laulukeikoilla toteutan toista puolta itsestäni. Käyn mielelläni myös kirkoissa laulamassa.

 

Työtä vanhusten
hyväksi

Sairaanhoitajan työssä kuolemakin on arkipäivää. Susanna menetti oman läheisensä varsin nuorena. Hän oli vain 17-vuotias, kun Arto-veli kuoli 20-vuotiaana vahingonlaukaukseen.

 

– Arton kuolema rikkoi perheemme. Vanhempani surivat lapsensa kuolemaa niin eri tavoin, että he lopulta ajautuivat eroon toisistaan. Itse olen vielä aikuisenakin surrut Artoa syvällä sydämessäni.

 

Susanna tietää, että kuolema ei aina ole kaunis. Joitakin vuosia sitten hänen isänsä menehtyi vaikeaan sairauteen tukehtumalla. Kaunista isän kuolemassa oli kuitenkin se, että Susanna oli hänen luonaan sairaalassa viimeiset päivät.

 

– Muistelimme hänen elämäänsä. Isäni puhui itsekseen. Oli lohdullista kuulla hänen sanovan: ”Kaikki on hyvin”. Kun isä kuoli, itkivät sairaanhoitajatkin. Kun näin hänen lähtevän, ehdin vielä toivottaa hänelle hyvää matkaa Jumalan ja Jeesuksen luokse sekä kiitin häntä kaikesta, Susanna muistelee liikuttuneena.

 

Isän kuolema järkytti kuitenkin enemmän kuin läheisetkään huomasivat. Susanna järjesti hautajaiset näennäisen järkevästi. Niiden jälkeen hän pyysi Kaita ja lapsia poistumaan kotoa. Hän halusi nähdä, että isä pääsee turvallisesti Jumalan luokse.

 

– Otin lääkkeitä ja alkoholia. En halunnut tehdä itsemurhaa, mutta jotenkin halusin itse käväistä rajalla. Ihan kuin minulla olisi sellaiseen oikeus, Susanna ihmettelee ajatuksiaan.

 

Nyt kun elämä on taas raiteillaan, Susanna keskittyy työssään helpottamaan vanhojen, kuolevien ja yksinäisten viimeisiä aikoja Laakson sairaalassa Helsingissä. Vanhustenhoito on menossa kohti katastrofia: kiireen vuoksi hoitajilla ei ole aikaa pysähtyä vaikka kuolevat pyytävät apua. Sairaanhoitajista on yksinkertaisesti huutava pula. Alalle on vaikeaa saada ammattitaitoista työvoimaa. Nuoret hoitajat lähtevät maihin, joissa heille maksetaan tuplasti enemmän palkkaa ja lisäksi he saavat mittavat työsuhde-edut.

 

– Sydämeeni koskee, kun kuulen vanhusten anelevan: Hoitaja kiltti, voitteko auttaa minua, Susanna sanoo silmät kyynelissä.

 

Hän yrittää helpottaa potilaitten oloa parhaansa mukaan. Saattohoidossa hän kysyy, haluavatko potilas ja läheiset hänen rukoilevan. Usein vastaus on myönteinen. Susanna käyttää työssään myös laulun lahjaansa. Hän laulaa potilailleen kappaleita, joita he haluavat kuulla; tangoja, virsiä tai sota-ajan lauluja.

 

– Laulan vaihtaessani vaippoja vanhuksille. Toivon näin tuovani iloa heille elämän viime hetkillä.

 

Susanna on mukana myös Helsingin Alzheimer-yhdistyksen toiminnassa ja suunnitteilla on järjestäytynyt vanhustyö yhdessä sairaanhoitaja-toimittaja Tarja Tallqvistin kanssa.

 

– Vanhuksemme tarvitsevat todellakin apua. Hätä on suuri. Suunnittelemme tietyntyyppistä kummitoimintaa vanhusten hyväksi.

 

Susanna on oppinut luottamaan Jumalan suojelukseen.

 

– En enää pelkää tulevaa. Jumalan avulla selviän kaikesta.

Teksti Reija Kokkola
Kuvat Seppo J.J. Sirkka