Taiteilija ja lähetyssaarnaaja Pentti Mannisen kolme jokeria

 

Taidemaalari ja lähetyssaarnaaja Pentti Manninen, 74, muutti Riitta-vaimonsa kanssa Espanjan luoteisosan Galiciaan vuonna 1967 lähes kuuden vuoden Uruguayn kauden jälkeen. Kutsumuksena oli lähetystyö espanjankielisissä maissa.

 

Alun sopeutumisvaikeudet voitettiin ja Pontevedran kaupungin jälkeen työ jatkui keski-Espanjan Burgosissa ja Mallorcan saarella. Aurinkorannikon Fuengirolaan Manniset muuttivat 1990-luvun loppupuoliskolla. Nykyään eläkkeellä oleva espanjalaistunut pariskunta auttaa resurssiensa mukaan Marokkoon suuntautuvassa kehitysaputyössä.

 

Käännytyskiihkosta
kohti ekumeniaa

 

Manniset tulivat Espanjaan puhtaasti evankelioimistyöhön. Tarkoitus oli käännyttää katolilaiset protestanteiksi, mistä ajatuksesta he vähitellen kasvoivat pois.

 

– Annamme katolilaisten olla katolilaisia rauhassa ja tulla paremmiksi katolilaisiksi. Samalla ehkä minustakin tulee vähän parempi helluntailainen, Pentti Manninen sanoo.

 

Humoristisia sanankäänteitä viljelevä Manninen mieltää itsensä nykyään kelluntailaiseksi. Uimarina hän tietää, että tärkeintä on osata kellua koska vesi kantaa – ja armo kantaa. Suurten aaltojen tyrskyissä ongelmia tulee, jos alkaa räpiköidä paniikissa.

 

Vaikka Manninen on väsynyt tiukkapipoiseen helluntailaisuuteen, hän uskoo edelleen helluntaihin syvästi.

 

– Todellisen helluntain ja Jumalan kirkkauden uudelleen kokeminen on vasta sen takana, kun asenteemme tulevat ekumeenisiksi ja rakkaudellisiksi toisia ryhmiä kohtaan.

 

– Käännytyskiihkossa se ihminen, joka on siipirikko, hoidetaan häkkilinnuksi sen sijaan että hänet päästettäisiin lentoon. Pitäisi vapauttaa hänet olemaan ihan oma itsensä, sillä Jumala ei ole kenestäkään tarkoittanut toisen kopiota.

 

Muutaman vuoden takainen eturauhassyöpä pysäytti Mannisen. Hän lakkasi ajattelemasta sitten kun -mentaliteetilla. Nykyhetkestä osaa ottaa kaiken irti, kun ymmärtää sen, että elämä on tässä ja nyt.

 

– Kristillisissä piireissä mietitään paljon, että onko elämää kuoleman jälkeen. Minua on viime aikoina mietityttänyt paljon enemmän se, onko elämää ennen kuolemaa.

 

Poikkeavuudessa
energian siemen

 

Kun Pentti Manninen kävelee vastaan, ei heti huomaa hänen synnynnäistä jalkavammaansa. Miehen lämmin luonne ja ystävällinen kädenpuristus kiinnittävät huomion pois epäoleellisesta.

 

Äidin napanuora oli kiertynyt sikiövaiheessa oikean jalan ympärille, mikä esti sen kehittymisen. Pidennysproteesin hän sai 2-vuotiaana kun konttaaminen oli jätettävä iän karttuessa.

 

– Poikkeavuudessa on aikamoinen energian siemen, koska silloin kokoaa käytössä olevat voimat. Haluaa näyttää, että kyllä minusta sentään jotain tulee.

 

Esimerkkinä itsensä lisäksi Manninen mainitsee taiteilija Reidar Särestöniemen, joka kuului seksuaaliseen vähemmistöön. Vaikka Särestöniemen elämäntyyli oli ulkopuolella kristillisten moraalikäsitysten, Manninen uskoo tämän syrjintää vastaan taistelussa olleen suuri lataus Särestöniemen itsensä kehittämisessä.

 

– Tällaisista haitoista ja varjoasioista saa myöskin lannoitetta se kasvi, joka kasvaa, Manninen toteaa.

 

– Kortinpelaajien kielellä sanottuna sain aika kehnot kortit ensimmäisessä jaossa, mutta sitten sain kolme jokeria. Paras jokeri oli se että tulin uskoon, toisena tässä tämä niskaanpuhaltaja ja vierelläkulkija sekä kolmantena taiteen maailma, mies iloitsee.

 

Oma identiteetti
löytyi taiteen kautta

 

– Pelkät lahjat tekevät uneksijan ja pelkkä puurtaminen tekee orjan, Manninen uskoo.

 

Lahjat ja innostus tukevat toinen toisiaan. Nelivuotiaasta asti Mannisella on ollut ambitio taiteeseen, mutta ilman motivaatiota ja kovaa työtä hän ei olisi koskaan saavuttanut mitään. Koulumenestys ei paljoa luvannut:

 

– Selvisin keplottelemalla keskikoulun läpi; jäin jopa kerran luokalleni. Minullahan oli Kallion yhteiskoulun nelosennätys vuoden 1948 välitodistuksessa. Kolmetoista nelosta! Manninen naureskelee nuoruusmuistoilleen.

 

Taiteellisesti lahjakas Pentti Manninen pääsi Ateneumin taidekouluun, jossa hän puursi vuodet 1952-57. Hän ei väitä olevansa vieläkään valmis, vaikka paperit Ateneumista saikin – taiteilija oppii läpi elämän.

 

– Voidaan sanoa, että se oli tietynlaista johdatusta, kun löysin taiteen kautta oman identiteettini. Alkoi tulla hyvää palautetta näyttelyistä ihan kilpailutasolla. Niin tuli myös kunniaa ja mainetta, minkä myötä töiden hinnoitus nousi.

 

Espanjan taidemaailmaan
rohkein mielin

 

– Kun olen tunnetun helluntaisaarnaajan (Eino Manninen) poika, niin aina jollain lailla siinä oli sellainen vaatimusten paine takana.

 

Pentti Manninen samastuu moneen kohtalotoveriinsa. Hän koki riittämättömyyden tunnetta. Hänestä ei koskaan tulisi sellaista kuin yhteisölliset vaatimukset edellyttäisivät.

 

– Siinä vaiheessa olin kuten Pietari, kun hän sanoi lähtevänsä kalaan. Olen tämän homman niin pahasti mokannut, että on parempi palata omaan hommaani.

 

Niinpä Manninen elätti itsensä taidemaalarina vuodet 1974-80 kieltäytyen tarjotusta lähetyssaarnaajan palkasta. Vaimo sai tosin edelleen kannatusta tekemästään työstä.

Pentti Manninen kiersi ympäri Pohjois-Espanjaa maalaten ja järjestäen omia näyttelyjään.

 

– Jumala oli mukana pienessä yrityksessäni niin, että sain aivan ihmeellistä apua oman mielikuvitukseni ulkopuolelta, jolloin syntyi mahtavia ajatus- ja ideakytkentöjä, Manninen muistelee.

 

Tehokkaan luomiskauden aikana jopa Espanjan televisio antoi tunnustusta hänelle. 1977 tuli toinen palkinto kansallisessa akvarellikilpailussa, jossa edes tunnetut gurut eivät ole pärjänneet.

 

Menestystä Manniselle on tullut monella taholla. Oviedossa hänen työnsä hyväksyttiin ainoina akvarellitöinä maalausbiennaaliin ja 1979 Las Palmasin akvarellibiennaalissa hän sai kunniamaininnan. Omia näyttelyitä on ollut yli neljäkymmentä ja yhteisnäyttelyissä hänen työnsä ovat olleet mukana reilut kaksikymmentä kertaa.

 

Akvarelli on
runollisuutta

 

Pentti Mannisen päätöitä ovat aina olleet akvarellit. Öljyväreillä syntyvät muotokuvat. Saadakseen työrauhan – irtioton kaikista kontakteista – hän suuntaa autollaan pohjoiseen, jossa olosuhteet ovat suotuisat akvarellille. Etelässä ongelmana ovat kuivuus, aurinko ja tuuli. Pohjoisessa työ kuivuu hitaammin, jolloin maalattavan maiseman saa tuotua pehmeämmin esiin.

 

– Akvarellissa oma temperamentti on hyvin pitkälle kyseessä. Siinä tarvitaan spontaanisuutta - ei ehdi paljoa miettiä.

 

Akvarellin paras ominaisuus tulee esiin pehmeällä siirtymällä, minkä takia työ täytyy tehdä aikailematta värien nopean kuivumisen takia.

 

– Ominaisinta akvarellille on pehmeys ja runollisuus. Akvarelliin jätetään vihjeenomaisesti tyhjiä pisteitä, joita ihminen sitten katsoo ja mielikuvituksellaan täydentää sen, mitä taiteilija ei ole siveltimellään sanonut, Manninen paljastaa.

 

– Ei ole niin paljon väliä mitä sanoo, vaan se miten sanoo. Näin työstä tulee kokonaisuus, joka koskettaa jollain lailla.

 

Maisemien lisäksi Manninen on aina keskittynyt ihmisiin, joiden muotoja hän piirtelee kaikkialla mukana kulkevaan luonnosvihkoonsa.

 

– Jokainen ihminen on oma maailmansa ja siinä on jotain Jumalan kuvasta, kertoo Manninen alias Benito Honka. Benito on espanjan vastine Pentille, Honka äidin sukunimi espanjalaisittain käytettynä.

 

Kun muusa käskee
silloin on mentävä

 

Yleensä taiteilijan ‘muusa’ mielletään naiseksi, joka pitää huolta taiteilijasta ja inspiroi häntä eteenpäin. Julkkistaiteilijoiden muusat ovat näyttäviä naisia, jotka näyttävät olevan läsnä vain imagon vuoksi. Mannisella on erilainen näkemys muusasta:

 

– Tarvitsen muusaa, joka tarkoittaa minulle innoitusta ja sisäistä paloa. Se on kuin henkiolento. Sanon näin leikkisästi, että se on suojelusenkelin sisar ja pirun pikkuserkku. Sen ominaisuudet ovat täysin kuten naisen; hän on mustasukkainen ja vaatii ehdottoman antautumisen asialle.

 

– Jos kuuntelee tai seuraa sitä sisäistä vinkkiä, joka niin sanotusti tulee muusalta ja jos on tarpeeksi harjoittanut itseään, ettei lähde töihin ihan laiskanlinnasta, vaan on paneutunut koko asiaan ja antanut sen pyöriä päässään, niin sitten sen vihjeen johdosta tulee jotain museoitavaa.

 

– Kun Manninen saa vinkin muusaltaan, idean päähänsä, hänen on toteutettava se samantien. Jos käy niin, ettei muiden kiireiden vuoksi ehdi heti maalaamaan, idea jätetään hautumaan.

 

– Tässä on aina uudistumisen paikka – ellei uudistu niin taantuu. Sama koskee saarnaajaa; jos ei uudistu sisäisessä maailmassaan, silloin alkaa tallata aina samoja tekstejä, samoja latuja ja pikkuhiljaa saarnaa kirkkonsa tyhjäksi. Yksi suurimpia vaaroja kuvataiteilijalla on alkaa kopioida itseään.

 

– Tästä Pablo Picasso sanoi hyvin tarkasti: ‘en minä etsi, minä löydän’. Vaikka Picassolla oli ihan selvästi oma linjansa, ei hän koskaan itseään kopioinut, Manninen lainaa suosikkitaiteilijaansa.

 

 

Teksti ja kuvat: Teemu Holmi