Taivaaseen ei mennä mielipiteillä

Kesän alussa Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti Pekka Huokunan työpaikka vaihtui Helsinkiin. Hänestä tuli kirkkoneuvos ja kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtaja.

Lomat paloivat työpaikan vaihdossa, ja niinpä kesästä nauttiminen on jäänyt viikonloppuihin ja parin viikon virkavapaaseen. Itse työ on tavallaan alkanut pehmeällä laskulla.

– Kesän aikana ei ole ollut juurikaan kokouksia, joten minulla ollut aikaa lukea kilotolkulla paperia. Jotkut erityisalat, kuten vaikkapa vankilasielunhoito, ammattikasvatusasiat ja liikuntayhteistyö ovat minulle uusia. Lisäksi on asioita, kuten EU-asiat, joita ei paikallisseurakunnissa hoideta ollenkaan, Huokuna sanoo.

Toiminnallisen osaston yksiköiden nimissä ja tehtävissä on ”yleisen seurakuntatyön erikoismiehen” kannalta sentään paljon tuttuakin: diakonia- ja yhteiskuntatyö, kirkon diakoniarahasto, jumalanpalvelus- ja musiikkielämä, kasvatus- ja nuorisotyö, perheasiat, sairaalasielunhoito. Osasto hoitaa tai seuraa kaikkiaan viittäkymmentä eri työalaa.

– On selvää, etten voi sotkeutua eri alojen vaatimaan perustyöhön. Tämä on asiantuntijaorganisaatio, jossa työskentelee pitkälle koulutettua ja kokenutta väkeä. Tehtävänämme on tukea paikallisseurakuntien työtä, sanoo Huokuna, jonka ominta alaa seurakuntatyössä ovat olleet jumalanpalvelukset, kirkolliset toimitukset – ja myös hallinto.

Silti kirkkoneuvokseksi päätyminen oli Pekka Huokunalle jonkinmoinen yllätys. Paikan hakeminen ei ollut mielessä vielä viime talvena, kun hän tuki edeltäjäänsä Seppo Häkkistä Mikkelin hiippakunnan piispaksi.

Myöhemmin Huokuna, joka toimi myös valitsijamiehenä kirkolliskokouksessa, kehotteli mielestään sopivia henkilöitä hakemaan avoimeksi jäänyttä paikkaa. Silloin joku kysyi, miksei hän itse hakenut paikkaa. Niin, miksi ei?

Jokainen olisi
otettava tosissaan

Pekka Huokuna vihittiin papiksi vuonna 1985.

– Silloin sai valita paikan, johon lähti. Vartiokylän seurakunta Itä-Helsingissä sopi hyvin, kun vaimoni lastentarhanopettajaopinnot olivat vielä meneillään.

Viiden vuoden ajan Huokuna toimi nuorisopappina ja tutustui 1980-luvun lopun nousukauden ja juppiajan urbaaniin sykkeeseen.

– Nuoret eivät olleet köyhiä ja kipeitä. Rahaa oli, ja kuluttaminen oli kovaa. Siinä joutui kyselemään, mitä siinä tilanteessa on seurakunnan nuorisotyö ja mistä kirkon työssä ylipäätään on kyse.

Niinä aikoina alkoivat hahmottua näkemykset, jotka pätevät Huokunan mukaan edelleenkin.

– Kirkon tehtävä on rohkaista ihmisiä uskomaan ja löytämään se hyvä, minkä usko avaa ja antaa. Tärkeää on, ettei kirkon työssä palvella vain pientä aktiivisten joukkoa, vaan otetaan tosissaan kaikki seurakuntalaiset. On rohkaistava kaikkia tarttumaan uskon reunasta kiinni.

Seurakunnan työntekijöiden olisi nähtävä sen läpi, millä tavoin ihmiset vähättelevät omaa kristillisyyttään.

– Joku voi sanoa, ettei ole uskovainen vaan ihan tavallinen seurakunnan jäsen. Silti hän on voinut vuosikausia palvella lähimmäistään pyyteettömästi vaikkapa viemällä syötävää naapurissa asuvalle sairaalle vanhukselle. On vaikea kuvitella, että taustalla olisi jokin muu kuin kristillisestä uskosta nouseva lähimmäisenrakkaus.

Sivuhenkilöilläkin
on sanottavansa

Pekka Huokuna eli lapsuutensa ja nuoruutensa Mikkelissä. Hänestä tuli seurakuntanuori Kansanlähetyksen ”räväkän muodon” sävyttämässä ilmapiirissä.

– Silloin tultiin uskoon ja oltiin uskossa tai ei. Samanlainen ehdottomuus oli 1970-luvulla tyypillistä muutenkin, esimerkiksi vasemmistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä, Huokuna kertoo.

Herätyskristillisyyden piirissä Huokuna kertoo kokeneensa monia merkittäviä asioita.

– Sain turvallisen kaveripiirin. Opin arvostamaan Raamattua, ja se rakkaus minulla on edelleenkin. Olen myöhemmin kiinnostunut erilaisista raamattukäsityksistä, mutta erilaisia näkemyksiä tärkeämpää on, että Raamattua vain luetaan ja käytetään.

Huokuna korostaa, että Raamattu kestää monenlaisia käyttötapoja. Hän itse on lukenut Raamattua muun muassa yksittäisten henkilöiden kautta.

– Päähenkilöiden lisäksi Raamatussa on bussilasteittain sivuhenkilöitä.

Nuorisopappiaikoinaan Huokuna alkoi sanoittaa lauluja muusikko ja pappi Jukka Helinin sävelmiin. Lauluissa kerrotaan muun muassa sellaisista sivuhenkilöistä kuin Kain, Debora, Ruut, Kaifas, Claudius Lysias, Lyydia.

Huokuna kertoo, että laulunsanoja syntyy edelleenkin, kun niille on konkreettinen tarve tai kyseessä on tilaustyö. Niinpä Mikkelin hiippakunnan lähetysjuhlassa 13. syyskuuta kuullaan kantaesityksenä Pekka Huokunan ja kanttori Esa Pyöriän yhteistyönä syntynyt juhlalaulu.

Yhteisöllisyys
voi olla avointakin

Nuorisopapista tuli Hirvensalmen kirkkoherra 1990 ja Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherra 2006.

– Olen huomannut, että kaksikymmentä vuotta kirkkoherrana, lääninrovastina ja hallintomiehenä vanhentaa ihmistä nopeasti. Ehkä siksi minun on toisinaan vaikea ymmärtää uusia aineistoja, joita kirkossa on tehty nuoria aikuisia ajatellen. Mutta eihän niitä ole tehty minulle, vaan sukupolvea nuoremmille.

– Moni on huolissaan siitä, miten kirkon käy. Minä ajattelen, että mitä kummallisemmaksi maailma menee, sitä parempi uutinen evankeliumi on. Nykyinen elämänmeno ja monenlaiset elämänvalinnat saavat ihmiset kuin luonnostaan hakemaan sitä, mitä kristinusko antaa: ihmisen arvo ei riipu siitä, että on kaunis ja rohkea.

Huokuna pitää herätysliikkeitä seurakuntien yhteistyökumppaneina, joiden toiminnassa on ”jotain, mikä puhuttelee ihmisiä”. Hänen nuoruutensa kristillisyyteen kuulunut ajatus ”tiukkaan napitetusta yhteisöllisyydestä” ei kuitenkaan enää elähdytä häntä.

– Kannatan avointa yhteisöllisyyttä, joka kutsuu luo ja ottaa mukaan. En sellaista, joka sulkee toiset pois.

Niinpä Huokuna pitää seurakuntatyön suurena haasteena sitä, että eri tavoin, vanhakantaisemmin tai vapaamielisemmin, ajattelevat kristityt saadaan yhteistyöhön.

– Ei seurakuntalaisten kannata ryhtyä tappelemaan keskenään erilaisista käsityksistä. Rajalinja ei kulje kirkon jäsenten välillä, vaan uskon ja epäuskon, kristinuskon ja ateismin välillä. Taivaaseen ei mennä mielipiteillä, vaan aivan muilla ansioilla.

Yhdessä
yhteen ääneen

Muutama vuosi sitten, Mikkeliin muuton yhteydessä, Pekka Huokunan perhe luopui pappila-asumisesta ja asettui omakotitaloon. Siitä haluttiin pitää kiinni, vaikka isän työpaikka vaihtuikin Helsinkiin. Perheeseen kuuluu neljä 11–19-vuotiaan lasta.

– Seurakuntatyövuosien jälkeen uutta on se, että pääsen yhdessä vaimon kanssa istumaan kirkon penkkiin. Tosin on aivan liian aikaista sanoa, kuinka Helsingin työviikot ja vapaat viikonloput perheen kanssa alkavat todellisuudessa toimia.

Se, että voi mennä jumalanpalvelukseen tai hetkipalvelukseen kuuntelemaan vanhoja tekstejä – ja olemaan tekemättä, tuottamatta ja luomatta mitään – puhuttelee Pekka Huokunaa.

– Uskontunnustuksen lausuminen yhteen ääneen yhdistää meitä seurakuntalaisia toisiimme. Silloin kukaan ei ole pelkästään yksin Jumalan edessä, vaan olemme yhdessä tukemassa toisiamme elämään kristittyinä.

Kokonaan toinen asia on, mitä minkin sekalaisen seurakunnan jäsenet ajattelevat ja ymmärtävät uskontunnustuksesta.


Teksti Ulla-Maija Vilmi
Kuvat Jani laukkanen