Taivastoivo lohdutti surussa

Marita Rantala avaa oven kyynärsauvoihin nojaten tilapäisessä asunnossaan Tikkakoskella.

Heti alkajaisiksi hän kehuu ystäväänsä Eija Leppästä, jota kutsuu arjen enkeliksi.

– Jaan suruni ja iloni Eilan kanssa. Nyt kun olen työtön ja toipumassa jalkaleikkauksesta, saan jopa asua täällä hänen perheensä pihamökissä.

Kyynärsauvoilla on ollut aikaisemminkin rooli Marita Rantalan elämässä. Hänen isänsä kulki sellaisten avulla elämänsä viimeiset viikot.

– Isäni oli juuri täyttänyt 50 vuotta ja minä olin 27-vuotias, kun hänelle tehtiin lonkkaleikkaus.

Maritan isovanhemmat olivat lestadiolaisia, ja hän itse oli käynyt lapsuudessaan usein seuroissa ja pyhäkoulussa. Isänsä leikkausta edeltävänä talvena tytär kaipasi ja etsi yhteyttä Jumalaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

– Kävin hengellisissä tilaisuuksissa ja kaipasin sitä rauhaa ja iloa, jota näin uskovilla olevan. Kevättalvella 1980 rukoilin, että Jumala antaisi tapahtua jotakin sellaista, joka johdattaisi minut uskoon. Olin lapsesta asti kuullut synnintunnosta, etsikkoajoista ja Kristuksen tuntemisesta. Ne asiat olivat tuttuja, mutta eivät omakohtaisia.

– Pian tämän jälkeen näin unen, jossa oli valkoinen ruumisarkku lapsuudenkotini pihassa Alajärven Paalijärvellä.

Auton alle
omalla pellolla

Marita Rantalan isän lonkkaleikkaus onnistui hyvin. Muutamaa viikkoa myöhemmin asiat menivät kuitenkin mahdollisimman huonosti, vaikka pitkä kuntoutus kyynärsauvojen tukemana sujuikin suunnitellusti.

– Isäni istui kivellä kotitilan pellon laidassa, kun soratieltä luisuun lähtenyt auto syöksyi pellolle ja törmäsi häneen. Sain puhelinsoiton onnettomuudesta ja olin vastassa, kun hänet tuotiin Alajärven terveyskeskukseen. Hänessä ei juurikaan näkynyt ruhjeita. Silti näin heti, että tilanne oli vakava.

Kun isää lähdettiin viemään Seinäjoelle sairaalaan, Marita lähti ambulanssin kyytiin.

– Kysyin kuljettajalta, voiko isälle puhua. Halusin kysyä häneltä, onko hän ottanut Jeesuksen sydämeensä ja omaksi Vapahtajakseen. Koska pelkäsin hänen kuolevan, minulla oli hirveä hätä hänen hengellisestä tilanteestaan. Toinen ambulanssimiehistä vastasi, ettei potilaaseen saanut enää kontaktia.

Matkan aikana kävi ilmi, että Marita oli isänsä kanssa uskovien miesten kyydissä. Perillä sairaalassa nuori lääkäri otti häntä lohduttavasti käsistä kiinni ja sanoi, että ”isänne tilanne on vakava, mutta ei toivoton. Teemme parhaamme ja loppu on Jumalan käsissä”.

– Ambulanssimiehet kysyivät, haluanko, että menemme autoon rukoilemaan. Ambulanssissa nuoret miehet siunasivat minut ja kysyivät, haluanko tulla uskoon. Vastasin myöntävästi, ja heidän johdattamaan sain jättää elämäni Jeesukselle.

Toinen miehistä vielä evästi Maritaa, että lähistöllä oli seuraavana viikonloppuna Kansanlähetyksen telttakokous. Siellä saisi uskolle vahvistusta.

– Noudatin ohjetta ja menin Alajärvellä järjestettyyn tilaisuuteen. Malttamattomana odotin sen päättymistä, että pääsisin alttarille rukoiltavaksi ja siunattavaksi. Olin tullut uskoon ambulanssissa, mutta telttakokouksessa sain asialle vielä kaipaamani siunauksen ja vahvistuksen.

Ilo ja suru
häiritsivät toisiaan

Palattuaan ambulanssista sisälle sairaalaan Marita Rantala kuuli isänsä menehtyneen. Hänen tehtäväkseen jäi kertoa suruviesti äidilleen ja muille sukulaisille, jotka hetken päästä hekin ehtivät sairaalaan.

– Olin rukoillut, että tapahtuisi jotain, joka auttaisi minut uskoon. Miksi siihen tarvittiin isäni kuolema – sitä olen toisinaan kysellyt.

– Uni valkoisesta arkusta lapsuudenkotini pihamaalla toteutui.

– Isän kuoleman jälkeen tunne-elämässäni oli hirvittävä ristiriita. Oli valtava ilo uskoontulosta sekä suru ja ikävä isästä.

– Hätä isän sielun tilasta sentään päättyi, kun kuulin, että hän oli tullut uskoon ennen lonkkaleikkaustaan, alun toista kuukautta ennen kuolemaansa. Se teki lopulta surustani valoisan.

Vaikka Marita Rantala olisikin toivonut uskoontulolleen toisenlaista tietä, ajoitukseen hän on ollut tyytyväinen.

– Ilman uskoa en olisi jaksanut elämän tuomia painolasteja: avioeroa, työttömyyttä, sairauksia ja kuuden lapsen yksinhuoltajuutta.

Teksti ja kuva:

Olli Karhi