Teologi Petri Merenlahden Jumala eroaa jumalakuvista

Petri Merenlahti luki joitakin vuosia sitten iltasatua kolmivuotiaalle tyttärelleen. Siinä mainittiin, että ”silloin kun Taivaan Isä teki puita ja kukkia ja ruohoja, saattoi hyvinkin käydä näin”. Tytär keskeytti sadun ja kysyi, kuka tämä taivaan isä oikein on.

– Mietin vastausta niin kauan, että hän kyllästyi jo koko asiaan. Se oli havahduttava kokemus. Eikö väitöskirjaansa tekevä teologi nyt, hyvä ihme, voi vastata tuollaiseen suoraan! hoitovapaalla oleva tutkijatohtori parahtaa palatessaan yhteen Ihmisen näköinen Jumala -kirjansa alkusykäyksistä.

Tuohon aikaan tyttärellä saattoivat mennä suloisesti sekaisin Jumala, Muumipeikko ja muut satuhahmot. Petri Merenlahti tutki samaan aikaan Raamatussa esiintyvää fiktiota ja faktaa, myyttisten kertomusten ja historiallisten tosiasioiden suhdetta. Eli edellytykset tyttären kysymyksiin vastaamiselle olisivat pitäneet olla periaatteessa paremmat kuin keskiverto kristityllä perheenisällä. Miksi vastaaminen sitten oli niin vaikeaa?

– Tyttären kysymys tuli odottamattoman vaikeasta viitekehyksestä. Taivaan Isä esiintyi täysin fiktiivisessä sadussa nimeltä Voikukka. Voisiko sanoa, että siinä on kysymys samasta taivaan isästä kuin kristinuskossa? Tytär oli tietysti kuullut Jumalasta. Olisiko minun pitänyt todeta, että tässä nimenomaisessa sadussa Jumala tulee vastaan fiktiivisenä hahmona, vaikka hän on oikeasti todellisen maailman hahmo, muttei kuitenkaan ihan samalla tavalla todellisen maailman hahmo kuin sinä ja minä...

– Jumalasta puhumisessa tulee vaikeuksia, koska Jumala ei ole niin kuin me ihmiset. Persoonallisesta Jumalasta voi kuitenkin puhua ihmisen jumalasuhdetta kuvattaessa, koska ihmisen jumalasuhde jäsentyy persoonallisena suhteena, vaikka se onkin toisenlainen kuin tavallisten ihmisten suhde, Petri Merenlahti filosofoi.

Raamatun ja satujen ”olipa kerran” poikkeavat

Raamatuntutkijan tytär ei malttanut odottaa isänsä teologisen spekulaation mahdollista lopputulemaa vaan vastasi itse kysymykseensä tokaisten: ”No hyvä on, siinä vain kerrotaan siitä Taivaan Isästä.” Sitten hän halusi jo jatkaa satua eteenpäin, ja asia jäi silleen.

Tai ei ihan. Pohdinnoiltaan monin paikoin painavassa ja kiinnostavassa kirjassaan Petri Merenlahti jatkaa sen miettimistä, miten Jumalan voisi selittää eroavan edukseen vaikkapa Nalle Puhista, peikoista tai tontuista. Näiden satuhahmojen hilpeään joukkoon tytär näet Jumalan mitä ilmeisimmin sijoitti, eikä Jumala viitannut mihinkään todelliseen hahmoon tarinamaailman ulkopuolella.

Esimerkiksi evankeliumit eivät kuitenkaan ole tutkijansa mielestä niin kuin sadut. Kun ne kertovat lukijalle, mitä alussa oli ja mitä niinä päivinä tapahtui, ne tarkoittavat mitä sanovat.

– Raamatun 'olipa kerran' ja satujen 'olipa kerran' poikkeavat olennaisella tavalla toisistaan. Jälkimmäinen on merkki kertojan ja lukijan kuvitteluleikistä, kun taas edellinen haluaa tosissaan siirtää eteenpäin uskontomme pyhää historiaa ja perinnettä. Jumalasta puhutaan vakavasti.

– Poikkeuksiakin on, kuten Joonan kirja, joka on puhdaspiirteisen fiktiivinen tarina. Se on suorastaan surrealistinen komedia profeetasta, joka vikuroi Jumalansa kanssa. Joonan tarina todistaa, että Raamattu kykenee tekemään itsestään ja profeetoistaan myös satiirista pilaa, Merenlahti huomauttaa.

Kuvitellun ja todeksi tarkoitetun kertomuksen raja on hänestä yleensä niin selvä, että pieni lapsikin tunnistaa sen.

– Kun kuuntelin jouluevankeliumia tyttäreni kanssa, hän ei epäillyt, etteikö 'tapahtui niinä päivinä' kertonut siitä samasta maailmasta, jossa mekin elimme: 'Isä, koska me mennään tapaamaan sitä Jeesus-lasta', hän kysyi.

Pikkumaisesta satuhahmosta kaikkien myötäeläjäksi

Amnesty International -järjestön johtotehtävissä vuosia vapaaehtoisena vaikuttanut ihmisoikeusaktivisti on kiusallisen tietoinen siitä, että vallankäyttäjät ja uskonnolliset fanaatikot ovat maailman sivu luoneet ja käyttäneet epäinhimillisiä – tai liiankin inhimillisiä – jumalakuvia tarkoitusperiensä saavuttamiseen ja valtansa pönkittämiseen.

Kristinuskon Jumalakin on usein haluttu valjastaa ihmisten alistamisen välikappaleeksi.

– Kaikkia uskonnon nimissä esitettyjä väitteitä on lupa arvioida niiden seuraamusten valossa, Petri Merenlahti korostaa, ja perustelee tätä Kirjeellä tessalonikalaisille: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.”

Raamatuntutkija joutuu vastaamaan modernin ihmisen kiperiin kysymyksiin, jotka liittyvät Raamatusta itsestäänkin löytyviin jumalakuviin. Vaan ketäpä (paitsi ehkä piintyneintä eksegeettiä) lopulta kiinnostaisivat pelkät jumalakuvat tai niiden taitavinkaan erittely verrattuna elävään Jumalaan ja häneen mahdollisesti syntyvään suhteeseen?

Mutta miten löytää tämä tosi Jumala vaikkapa Vanhan testamentin joistakin kovin inhimillisiltä ellei peräti pikkumaisilta tuntuvista jumalakuvista?

– Vanhan testamentin Jumala muistuttaa muutamin paikoin enemmän satuhahmoja kuin maailmankaikkeuden Korkeinta voimaa saati Rakkautta. Hänen kävelynsä Paratiisissa voi kuulla lähestyvistä askelista. Hän on kuin yksi heimojumala muiden joukossa, mustasukkainen asemastaan ja kiukkuisena helposti ylireagoiva.

– Vähitellen kuva muuttuu: Jumala alkaa vaatia ihmisiltä oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Pientä joukkoa paimentavasta Israelin Jumalasta tulee kaikkien kansojen taivaallinen isä, jolle on yhdentekevää, onko ihminen 'juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vain nainen'.

Petri Merenlahti kuvaa, miten ”myötäelävä Jumala” tarjoaa seuraajilleen ”koston ja hyvityksen sijasta uskoa elämän mielekkyyteen, toivoa paremmasta huomisesta sekä haasteen tehdä kaikki voitava lähimmäisten kärsimysten lievittämiseksi. Hän on läsnä onnettomuuden keskellä, säälii tuhoon tuomittuja ja itkee yhdessä itkevien kanssa.”

Kristinuskon suuressa kertomuksessa Jumala ottaa Merenlahden mukaan ratkaisevan askelen jättäessään taivaansa ja tullessaan Jeesuksessa ihmisten keskelle jakamaan ruumiillisesti kipumme ja haavoittuvuutemme. Jumala ottaa ”orjan muodon ja tulee ihmisten kaltaiseksi, hän elää ihmisenä ihmisten joukossa”.

Jumala palaa maailmaan Jeesuksessa

Raamatun ensimmäisten lukujen myyttisissä kertomuksissa Jumalan läsnäolo ihmisten parissa on itsestään selvää. Muutos tekee tuloaan Mooseksen kirjojen myötä: ”Yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.”

Petri Merenlahti selvittää, että salattu Jumala ilmoittaa itsensä kätkeytymällä: palavassa pensaassa, savupatsaassa ja tulenlieskassa, ilmestysmajan kaikkein pyhimmässä, torvisoiton ja ukkosenjylinän keskellä. Mooses on erityisasemassa Jumalan ja valitun kansan välittäjänä, jonka kautta Jumala puhuu.

Patriarkkojen aikana Jumala puhui vielä suoraan hurskaille, mutta kun israelilaiset lankesivat palvomaan kultaista sonnia ja kansan synnit kävivät suureksi, hengen lahja rajattiin koskemaan vain harvoja ja valittuja.

– Jumalan henki tekee näyttävän ja persoonallisen paluun maailmaan Jeesuksessa. Se laskeutuu Jeesukseen kasteessa kuin kyyhkynen. Evankelista Johannes korostaa, että Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme. Joka on nähnyt Pojan, on nähnyt Isän.

– Evankeliumit ovat myös luopumiskertomuksia, joissa Jeesuksen seuraajat joutuvat selviytymään sen jälkeen kun Jeesus on palannut Isänsä luokse. Kasvukertomusten kaavasta poiketen oppilaat eivät opi läksyjään omin voimin. Vasta ylösnousemuksen kokeminen ja Pyhän Hengen saaminen valmistaa opetuslapset kirkon perustajiksi.

Kirkossa vaikuttava Pyhä Henki on kristityille Jeesuksen tilalle tullut ”toinen puolustaja”, joka mahdollistaa Jeesuksen konkreettisen läsnäolon seurakuntansa keskellä. Jeesuksen ruumis on todellisesti läsnä myös ehtoollisaineissa.

Tutkijatohtori harrastaa akateemista itsekritiikkiä puhuessaan aidon ja alkuperäisen Jeesuksen metsästämisestä, jossa kristillisen perinteen sijaan valitaan ”yliopistotutkijoiden testaama, alan viimeistä tietämystä edustava Jeesus-kuva, johon pitäytyminen ei edusta sokeaa laumasieluisuutta vaan itsenäistä harkintaa.” Mutta ovatko kasvot peilissä sittenkään Jeesuksen, Merenlahti kysyy.

Hän ajattelee, että evankeliumin Jeesus ei löydy kertomuksen takaa vaan kertomuksesta ja sen tavasta asettua vuoropuheluun lukijoiden kanssa. Sama pätee muihinkin Raamatun henkilöihin.

Salatun Jumalan läsnäolo läpäisee kaiken

Petri Merenlahti pitää mielellään radiohartauksia ja puhuu Jumalasta. Hänestä etenkin Jeesuksen vertaukset ovat valtavan hienoja saarnatekstejä, koska niissä Jumalan kohtaaminen laittaa ihmisen arvottamaan asioita uudelleen.'

– Koen, että Jumala on 'minun Jumalani' niin kuin hän oli 'Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala'. Jumala on se, joka auttaa. Kristinuskossa ovat keskeisiä elementtejä usko, toivo ja rakkaus. Elämällä on merkitys ja mieli, jos ihminen kykenee uskomaan. Elämässä eteenpäin meneminen on aina mahdollista, eikä ihminen menetä täysin kykyään antaa ja vastaanottaa rakkautta.

Tutkijan oma jumalakuva on hiljaisuutta ja rukousta korostavien mystikkojen kaltainen, avoin ja kehittyvä.

– Jumalan salaisuudessa on jotakin hyvin tärkeää. Hänen olemuksensa ei täysin selity vaan siihen jää paradokseja. Puhuessani Jumalasta ymmärrän puhuvani aina vertauskuvin. Omat mielikuvani eivät voi tavoittaa Jumalaa itseään.

– Kun ymmärrän käsitykseni Jumalasta vajavaisiksi, ne lakkaavat johdattamasta harhaan. Samalla hetkellä kun Jumala katoaa näkyvistä, hänen läsnäolonsa läpäisee kaiken mikä on, uskoo Petri Merenlahti.

Hän päättää kirjansa psalmiin 139: ”Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet...”

 Teksti Janne Villa  Kuva Jani Laukkanen