Galilealaista sukua

Helsinkiläisen kirjailija suku kuuluu maailman vanhimpiin kristittyihin. Hänen isänsä, evankelista Johanneksen kaima, syntyi Jeesuksen kotikylässä Galileassa.

Monet muutkin kuin kristityt ovat keksineet syntyä naapurissa ja niin asumme muun muassa muslimien ja juutalaisten keskellä. Me kaikki rukoilemme Allahia, sillä ’Allah’ on arabiaa ja tarkoittaa Jumalaa. Kotikaupunkini Haifa on kaiken kukkuraksi Bahai-uskonnon pyhä kaupunki. Olemme palestiinalaisia ja tottuneet kaikkeen tähän.

Kirjapaja käynnisti sarjan, joka koostuu Raamatun eri kirjoista. Jokaiseen kirjaan pyydetään johdanto joltakin oman alansa asiantuntijalta. Johanneksen evankeliumin johdannossa Umayya muistelee lapsuuttaan Raamatun kotiseudulla. Pienen tytön maailman keskiössä on rakastava koti, jota ympäröivät auringon lämpö, ilo ja nauru. Taustalla häilyvät maailman pahuus ja pelko, joka luo särön lapsen turvalliseen elinpiiriin. Muutamassa sivulauseessa hän mainitsee aseistetut sotilaat ja poliisit, jotka komensivat kadulla leikkiviä lapsia lyhyin, kovin sanoin kielellä, jota pieni Umayya ei ymmärtänyt.

– Nyt, kun mietin elämääni silloin, se ei ollut ollenkaan niin auvoista. Eivät ihmiset olleet lähellekään täydellisiä ja ympäristökin oli paljon rankempi. Valikoin kuitenkin tähän tietoisesti nämä muistot, Umayya Abu-Hanna kertoo.

Hänen lapsuudenkodista ammentamansa ohjeet ja elämänasenne kantavat kauas, vielä aikuisenakin ja kaukana synnyinseuduilta.

– Isältäni sain tärkeimmät oppini. Keskellä pahimpiakaan sotia hän ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Hän saattoi arvostella tekoja, mutta ei koskaan ihmisiä.

Maassa, jossa kauna, katkeruus ja viha repivät ihmisten ja ihmisryhmien välejä, Umayya oppi, että ulkoiseen ei voi turvautua.

– Minun ankkurini eivät ole ihmisissä eivätkä rooleissa, sillä ne kaikki voi menettää milloin tahansa. Ainoa, mihin voi luottaa ja mikä ei hajoa, on aineetonta. Siksi en koskaan etsi paikkaa tai työtä, johon kiinnittäisin sieluni. Minun ankkureitani ovat rakkaus ja ilo.

Suku sanoo, että nauraa saa ja pitää, halata saa ja pitää, äänekäs saa ja voi olla mutta vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa.

Vaari antoi vastuukasvatusta

Ummaya Abu-Hannan äidinisä oli erittäin vakaumuksellinen kristitty ja kasvatti lapsistaan kunnon protestantteja. Kaksi Umayya Abu-Hannan enoa on pappeja. Mummolassa luettiin Raamattua ja rukoiltiin joka päivä.

Vaari opetti tyttärentyttärelleen, että ihminen on aina vastuussa teoistaan. Ketään ei saanut pilkata sen vuoksi, kuka tai millainen hän oli.

Ihminen voi olla ja voi tehdä. Se mitä ihminen on – sille hän ei voi mitään. Hän on vastuussa vain siitä mitä hän tekee.

Umayya Abu-Hanna on saanut monesti tuntea nahoissaan ihmisten epäluulon ja suoranaisen vihan syntyperänsä vuoksi. Palestiinalainen, kristitty, arabi, israelilainen, suomalainen.

– Joudun alituisesti puolustautumaan ’kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja’-syytöksiä vastaan. Jotkut ovat suoraan sanoneet, etten voi olla ’oikea’ kristitty, koska olen arabi. Tai että olen vääräuskoinen, koska olen israelilainen, mutta en juutalaista syntyperää. Suomalaiseksikaan en kaikille kelpaa, vaikka olen asunut täällä koko aikuisikäni.

– Tämän tästä minua vaaditaan valitsemaan puoleni. Sanotaan, että pakkohan minun on vihata. Mutta kuinka voisin vihata maata, jossa olen syntynyt ja kasvanut? Tai juutalaisia, jotka ovat naapureitani? Tai omaa kansaani, palestiinalaisia? Tai arabikulttuuria, jossa olen kasvanut?

– Olisi niin helppoa, kun tietäisi, kenet kivittää, Umayya Abu-Hanna huokaa ja kieltäytyy vihaamasta ketään.

Lupa kyseenalaistaa

Ala-asteella Umayya Abu-Hanna kävi katolista koulua, mutta suoritti yläasteen ortodoksisessa koulussa. Siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuen hän on pysynyt protestanttina, vaikka ei kuulukaan Suomessa kirkkoon.

– Protestanttisuuden arvo on siinä, että se sallii kyseenalaistamisen. Ydinasioissa minulle ei kelpaa mystisyys, eikä minua tyydytä se, että käsketään vain uskomaan, ajattelematta ja kyselemättä sopimattomia. Minua ihmetyttää, miksi protestanttiset naiset niin mielellään liittyvät kirkkoihin, jotka kieltävät ajatuksenvapauden. Minulle tärkeintä on ihmisten tasa-arvo myös uskonnollisessa mielessä.

– Israelissa on paljon eri kirkkokuntia, jotka mielellään piikittävät toisiaan. Kun elää tällaisessa eri opinkorostusten sekametelisopassa, joutuu jatkuvasti selittämään omien tapojensa taustoja ja arvojensa perusteita. On pakko katsoa asioita eri näkökulmista ja kuulla, mitä toiset sanovat.

Johanneksen evankeliumin johdannossaan Umayya Abu-Hanna kertoo, kuinka hän pienenä tyttönä katseli amerikkalaisia, jotka kastettiin Gennesaretinjärvessä. Samassa, jossa lapset polskivat. Heitä ulkomaalaisten kummalliset menot ihmetyttivät.

Isä laittaa kätensä pääni päälle: ’Olet tainnut nähdä ristiäisiä vain kirkossa, tämä on jonkinlainen ristiäisseremonia, josta ulkomaalaiset pitävät. Johannes Kastaja on toiminut tällä alueella ja jotkut haluavat tulla kastetuksi tällä tavalla.’

– Kun äitini oli nuori brittihallituksen aikana, hänelle sanottiin: ’Muista, että olet vain palestiinalainen’. Tuntuu oudolta, että me emme kelpaa länsimaalaisille, jotka tulevat maahamme ja kertovat meille, millaista on oikea kristinusko. He sanovat, että me emme kuulu tähän oikeaan tarinaan. Se on ylikävelemistä uskonnollisessa ja kulttuurisessa mielessä.

Ennakkoluuloista huolimatta Umayya Abu-Hanna jaksaa unelmoida.

– En usko rotuihin enkä siihen, että yksi kansa on toista arvokkaampi. Toivoisin, että Israelista tulisi demokraattinen, tasa-arvoinen valtio, joka ei perustu rotuun, yhteen etniseen ryhmään tai uskontoon. Ja jossa kaikki voisivat elää sovussa toisiaan halveksimatta ja toisiaan kunnioittaen.

Sukulointia Pyhällä Maalla

Kun Umayya Abu-Hanna oli pieni, perhe matkusteli usein ympäri Pyhää Maata sukulaisia tervehtimässä. Nasaretissa asui isän pikkusisko ja Galilean Kaanassa isotäti. Hyväntuulinen nainen, joka puhui hassua murretta. Suku piti yhtä ja opetti pienimmilleen, kuinka käyttäytyä. Kohtelias piti olla.

Kuitenkin Jeesus unohti olla kohtelias kun hän kävi Kaanassa. Muistatteko, kuinka Maria-äiti pyysi Jeesusta auttamaan, kun viini oli häistä loppunut? Mitä Jeesus sanoo äidillensä: ’Anna minun olla nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.’ Apua, ei tällä tavalla voi äidille puhua! --- Jeesus ei ollut mitenkään helppo lapsi. Sellaista näkee silloin tällöin.

Umayya Abu-Hanna harmittelee länsimaalaisten kiiltokuva-Jeesusta. Vaalea, kädet levällään seisova voimaton hahmo.

– Jeesuksen päälle on heitetty kuva, jota länsimaalaiset arvostavat, vähän hidas ja kontrolloitu. Minä näen hänet kansansa lapsena: värikkäänä, temperamenttisena ja vahvana.

– Jeesus oli erilainen nuori, jolle oikeudenmukaisuus oli arvokkaampaa kuin palkka ja tavara. Hän kulki paikasta toiseen ja oli hankala. Karismaattinen hän oli, mutta vaikea, ja hyvä suustaan. Jos hänen kanssaan joutuisi kasvokkain, hän ei olisi ollenkaan niin helposti käsiteltävä kuin näin jälkikäteen.

Juutalaiset eivät saaneet puhua samarialaisille. Minä tiedän, että juutalaiset eivät puhu palestiinalaisille. Jeesus ei välittänyt siitä kenelle hän puhui. --- Olisiko Jeesus puhunut meille?

Kirjailija ja toimittaja Umayya Abu-Hanna on suomalainen, palestiinalaissyntyinen arabikristitty. Hän muutti Suomeen vuonna 1981 kotimaastaan Israelista ja työskentelee nykyisin Valtion taidemuseossa kulttuurivähemmistökoordinaattorina. 46-vuotiaalle Abu-Hannalle on myönnetty muun muassa Kansanvalistusseuran palkinto, Vuoden Kristiina-palkinto ja Opetusministeriön Suomi-palkinto. Neljä vuotta sitten ilmestyi hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa Nurinkurin.

Teksti Sari Varpula
Kuvat Jani Laukkanen