Vaeltajan kertomuksia

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on viime aikoina tunnustanut moneen kertaan väriään kertomalla, että kristillinen usko ja ortodoksisen kirkon jäsenyys ovat olennaisia asioita hänen elämässään.

 

Björkmanin elämässä hengellisen etsinnän aika tuli viime vuosituhannen lopulla: kun ”nuoruuden säpinät alkoivat olla ohi” ja kaikki tavanomaiset aikuisuuteen kuuluvat asiat mallillaan.

 

– Olin valmistunut näyttelijän ammattiin ja olimme nykyisen vaimoni kanssa työssä Lahdessa. Oli siis työtä ja hyvä pitkäaikainen ihmissuhde, mutta huomasin silti, että jotain puuttuu, ehkä kolmion kärki, Björkman kuvaa.

 

Taiteellinen turhautuminen nosti päätään ja sai kyselemään, mitä merkitystä näyttelijän työllä ylipäätään on. Kysely ulottui sitäkin laajemmalle: tässäkö koko elämä sitten on – eikö ole jotain vielä tärkeämpää ja merkityksellisempää, toisia ulottuvuuksia?

 

 

Rauhallinen, mieto kriisi

 

Björkman etsi vastauksia ja sivisti itseään käymällä kirjastossa. Siellä hänen käsiinsä osui kirja, jossa esiteltiin venäläisiä ikoneita.

 

– Minuun teki vaikutuksen se nöyryys, jolla tuntemattomat taiteilijat olivat tehneet hienoja töitä signeeraamatta niitä.

 

Ikonien välityksellä alkoi avautua myös se toinen todellisuus, jota ne heijastavat. Ensimmäisen ikonikirjan jälkeen Björkmanin lukulistalle tuli muita ortodoksista teologiaa ja kirkkoa koskevia kirjoja.

 

– Kriisini oli rauhallinen ja mieto. Se eteni henkisen työn ja pohdinnan kautta.

 

Monet kirjat tulivat kuitenkin tutuiksi. Kun Hannu-Pekka Björkman sitten vuosituhannen vaihteessa otti Helsingissä yhteyttä ortodoksiseen seurakuntaan liittyäkseen siihen, hän sai käsiinsä kirjalistan: ja kas, suurin osa kirjoista oli hänelle ennestään tuttuja.

 

 

Luostarissa aika tiivistyy

 

Kirjojen lukemisen lisäksi Björkman perehtyi ortodoksiseen tiehen muullakin tavoin. Tutustumismatkaa hän teki yhdessä nuoruudenystävänsä kanssa.

 

– Liityimme hänen kanssaan samoihin aikoihin ortodoksiseen kirkkoon. Hän lähti opiskelemaan ortodoksista teologiaa ja on tähän mennessä edennyt diakoniksi. Olen käynyt tapaamassa häntä, ja samalla opintomatkalla, hänen luonaan Cambridgessä silloin, kun hän opiskeli siellä. Hän se vei minut aikanaan ensimmäisen kerran Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon Helsingissä.

 

Ennen kuin Björkman kääntyi ortodoksiksi, ystävykset tekivät myös matkan Laatokalle Vanhaan Valamoon.

 

– Menimme matkalle historiasta kiinnostuneiden Valamo-seuralaisten kanssa, vaikka matkani tarkoitus oli hengellinen.

 

Myöhemmin Björkman on tehnyt monia pyhiinvaelluksia eri luostareihin.

 

– Jokaiselle pyhiinvaellukselle lähtee siinä tarkoituksessa, että siltä palaa muuttuneena. Ja joka vaelluksella tapahtuu aina jotakin. Hengellinen ohjaus voi tosin tulla toisesta suunnasta kuin etukäteen odotti.

 

Kerran Björkman keskeytti Italian-turistimatkansa käydäkseen yksin pyhiinvaelluksella Serafim Sarovilaiselle omistetussa ortodoksiluostarissa Pohjois-Toscanassa. 

 

– Kun saavuin sinne, kyseenalaistin ja tuomitsin koko luostarin: miten niin likaisessa ja keskeneräisessä paikassa voisi rauhoittua ja hiljentyä helposti ja mukavasti?

 

Saapumispäivänään Björkman sairastui kovaan vatsakipuun.

 

Luostarissa häntä hoidettiin ja lääkittiin. Hän sai levätä munkin keljassa ja nukkua kirkon takahuoneessa. Hänet huolehdittiin apteekkiin.

 

Pois lähtiessä hänet kuljetettiin rautatieasemalle, ja häneltä pyydettiin anteeksi – ”niin kuin luostareissa on tapana”.

 

– Silloin tajusin millaista hengellistä ohjausta olin saanut. Serafim Sarovilainen, joka eläessään kärsi fyysisesti, lähestyi minua yön pimeinä tunteina.

 

 

Kirkastusvuorelle ei voi jäädä

 

Suomen luostareista Lintulan luostari on Björkmanille läheisin. Siellä hän on viettänyt muutamia päiviä useampana kesänä.

 

– En ole koskaan ollut luostarissa pitempiä aikoja, en edes täyttä viikkoa. Luostarissa aika tiivistyy. Hengellisen jännitteen takia luostarissa olo on niin rikasta, että lyhyempikin aika riittää.

 

Björkman kertoo kokeneensa Lintulassa suurimat hengelliset kokemuksensa.

 

– Kun ihminen on yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, ulkomaailma sulkeutuu vähitellen pois. Silloin oma pimeys voi alkaa nousta esiin. Vaikka se voi olla pelottavaa, luostarin turvassa sen on mahdollista tapahtua. Siellä, missä hengellinen todellisuus on läsnä, on myös vastapuoli liikkeellä.

 

Björkmanin mukaan luostarissa asiat ”napsahtavat tärkeysjärjestykseen”. Kotimatkalle lähtiessään hän on saattanut toivoa, että voisi viipyä pitempään – ja että valtava rauhantunne jatkuisi jatkumistaan.

 

– Igumenia Marina on muistuttanut silloin, ettei kirkastusvuorelle voi jäädä.

 

Björkman kävi Lintulassa kirjoittamassa myös syksyn alussa ilmestynyttä kirjaansa Valkoista valoa (Kirjapaja 2007). Keskusteluiden lisäksi luostarin hengelliseen ohjaukseen kuului käytännöllinen neuvo: kirjoitustyöhön keskittyvän ei kannattanut edes yrittää nousta aamupalvelukseen.

 

 

Kummisedäksi Kalle Holmberg

 

Samalla kun Hannu-Pekka Björkmanista tuli ortodoksi, hän valitsi itselleen rippi-isän.

 

– Rippi-isäkäytäntö oli minulle uutta. Minua jännitti, kun olin ensi kertaa tunnustamassa syntejäni. Myöhemmin olen miettinyt, miten rippi-isä jaksaa kuunnella, kun toistuvasti kerron samantapaisia asioita.

 

Ortodoksisessa kirkossa rippiä ei toimiteta rippituolissa, niin kuin katolisessa kirkossa, vaan kasvokkain. Molemmissa vanhoissa kirkoissa rippi on sakramentti.

 

– Sakramentaalisuus tarkoittaa, etten tunnusta syntejäni vain papille. Rippiin kuuluvassa rukouksessa sanotaankin, ettei syntejä tunnusteta pahaiselle papille vaan Kristukselle.

 

Björkmania on neuvottu ripittäytymään säännöllisesti ennen suuria juhlapyhiä, etenkin ennen pääsiäistä. Sen sijaan jokaiseen ehtoollisella käyntiin liittyvä ripittäytymisen tapa on ajan mittaan hävinnyt myös ortodoksisesta kirkosta.

 

Björkman kertoo saaneensa rippi-isältään myös käytännöllistä hengellistä ohjausta.

 

– Hän on neuvonut esimerkiksi käymään palveluksessa kolmevuotiaan poikani kanssa ja olemaan välittämättä siitä, jos joku valittaa lapsen aiheuttamasta häiriöstä.

 

Useimmiten Björkman käy Uspenskin katedraalissa. Se on myös hänen ja hänen vaimonsa, näyttelijä Minna Haapkylän vihkikirkko. Tuleva aviovaimo liittyi ortodoksiseen kirkkoon pari vuotta miestään myöhemmin.

 

– Silloin, kun menee lapsen kanssa kirkkoon, voi miettiä, miten hänen mielenkiintonsa saa säilymään: voi mennä myöhemmin ja lähteä aikaisemmin. Penkittömyydestä on se hyöty, että lapset pääsevät liikkumaan vapaasti. On mielenkiintoista, miten nopeasti lapsi on oppinut vaikkapa suutelemaan ikonia.

 

Björkmanin omaan luterilaiseen lapsuuteen kirkossa käyminen ei kuulunut. Ortodoksiseen kirkkoon liittyessään Björkman sai myös ortodoksisen kummisedän. Hän on teatterinohjaaja Kalle Holmberg.

 

– Kalle oli melkein ainoa ortodoksi, jonka tunsin ennestään. Hänen kanssaan olemme vuosien mittaan puhuneet paljon uskon ja taiteen suhteesta. Viime pääsiäisen aikaan radiosta tullut kuunnelma Ristisaatto ei ollut meille mikään tavallinen työ, vaan kuuliaisuustyö.

 

 

Jokaisella miehellä on äiti

 

Ensimmäinen ikoni, jonka Björkman on hankkinut, on Kazanin Jumalanäiti.

 

– Se ei ole sattumaa. Jostain syystä suhde Jumalanäitiin korostuu miesten hengellisessä elämässä. Jumalanäiti on läheinen monille Etelä-Euroopan machomiehille. Lisäksi esimerkiksi vain miehille sallittu Athos-vuoren luostari on pyhitetty Jumalanäidille.

 

Vaikka asiaa voisi psykologisoida vaikka kuinka pitkälle, Björkman ja äiti Kristoduli ovat pohdinnoissaan Lintulassa päätyneet siihen, että taustalla on ihmiskunnan yhteinen kokemus: myös jokaisella miehellä on äiti.

 

– Jokainen äiti on myös hengellinen äiti. Vaikka vastakkaisiakin mielipiteitä on, minusta tuntuu, että Jumalanäidin avulla Pyhästä Kolminaisuudesta tulee perhe. Ehkä Lintulassakin on niin turvallinen olo siksi, että siellä on niin paljon äitejä.

 

Björkman kertoo kääntyvänsä helposti rukouksessaan Jumalanäidin puoleen. Hän käyttää silloin usein perinteisiä sanoja: ”Iloitse Jumalanäiti, neitsyt armoitettu Maria.”

 

Toinen tuttu rukoushuokaus on Jeesuksen rukous: ”Herramme Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.”

 

 

Valamon vanhus ja muita ohjaajia

 

Björkman saa yhä hengellistä ohjausta myös kirjoista. Pysyvälle lukulistalle on jäänyt joitakin ortodoksisia ja kristillisiä klassikoita.

 

Piispa Kallistos Waren Ortodoksinen Tie on Björkmanille tärkeä opillinen perusteos. Raamatun kirjoista etenkin Saarnaajan kirja, ”ihmisen raadollisuuden ja lohdutuksen kirja”, herättää vastakaikua Björkmanissa.

 

– Kaikille tekemisilleen saa hyvän hengellisen mittakaavan, kun jossain, vaikkapa kesken näytelmäharjoituksia, palauttaa mieleensä mahtavan turhuuksien turhuus -teeman.

 

Viime kesänä Björkman sai Vanhan testamentin kirjat äänikirjana vaimoltaan maraton-lahjaksi, ensimmäisen maratoninsa kunniaksi.

 

Björkman yritti tietokoneella kopioida Saarnaajan kirjan niin, että olisi voinut kuunnella sitä Helsinki City maratonilla. Jostain syystä vain kirjan viimeinen luku kopioitui.

 

Niinpä kehotus muistaa Luojaa, ennen kuin pahat päivät tulevat, tuli juostessa tosi tutuksi.

 

Silloin, kun Björkmanilla on jokin murhe ja hän kaipaa lohdutusta, hän kaivaa esiin vuosikymmeniä sitten ilmestyneen kirjan Valamon vanhuksen kirjeitä.

 

– Vaikka isä Johannes toistelee samoja asioita, hän tekee sen osuvasti – armollisesti, ei tuomitsevasti.

 

Pieni ironia sisältyy siihen, että Valamon vanhus kyseenalaistaa, tai suorastaan tuomitsee, jopa teatterissa käymisen maallisena turhuutena.

 

– Mutta niinhän minä itsekin kyseenalaistan teatterin ja muutkin tekemiseni, Björkman sanoo.

 

Ironia lisääntyy, kun puhe kääntyy Björkmanin vasta ilmestyneeseen kirjaan.

 

– Ajattelin, että kirjoittaisin muusta kuin teatterista ja uskosta, mutta juuri niistähän minä kirjoitin, Björkman toteaa.

 

Ehkä esseemäinen kirjoittaminen ei ole mahdollista ilman omakohtaista tuntumaa aiheisiin.

 

Toisaalta Björkman on valmistautunut kirjoittamiseensa muullakin tavoin kuin vain elämällä ja työtä tekemällä. Hän on kerännyt ja lukenut eri alojen asiantuntijoiden kirjoittamia esseitä: suosikkeihin kuuluvat vaikkapa Osmo Pekonen, Ville Zilliacus, Yrjö Hirn, Anne Fried, Erno Paasilinna, Joseph Brodsky ja Peter Englund.

 

– Ehkä pystyn tämän syksyn jälkeen vähän vähentämään teatterityötä ja varaamaan aikaa kirjoittamiselle, tasapainottelee Björkman.

 

Alkaa näyttää siltä, että hän on useamman kuin yhden kutsumuksen mies.

 

 

Teksti: Ulla-Maija Vilmi

Kuvat: Markku Mattila