Vakaumus on voima ja lohtu

Henry Paajanen syntyi liki 48 vuotta sitten uskovaan perheeseen. Hän otti vastaan kasteen 13-vuotiaana, mutta vasta aikuisena miehenä hän löysi seurakuntayhteyden Tampereen Aitolahden seurakunnasta.

 

– Oikeastaan minulle kävi niin, että ensin löysin seurakuntayhteyden ja vasta sitten liityin luterilaiseen kirkkoon.

 

Kiinnostus uskon asioihin on peräisin omasta lapsuuskodista, mutta vasta murrosikäisenä hän muistaa todella miettineensä näitä kysymyksiä. Parin vuosikymmenen ajan hän sanoo kaivanneensa seurakuntayhteyttä, yhteisöä johon saa kuulua ja johon haluaa kuulua.

 

– Hengellistä etsintääni hoidin pitkään lähinnä kuuntelemalla raamattukasetteja, hän kertoo.

 

– Kun muutimme Aitolahdelle, menin vaimoni kanssa silloin tällöin jumalanpalvelukseen eikä meille koskaan muodostunut ongelmaksi, että minä kuuluin helluntaiseurakuntaan ja hän luterilaiseen kirkkoon. Olimme tutustuneet opiskeluaikana ja armeijan jälkeen menimme naimisiin

 

Vakaumus saa
näkyä

Kun pyytää Henry Paajasta määrittämään, mitä hän sanalla kristitty tarkoittaa, hän hetken harkittuaan sanoo:

 

– Minulle kristittynä eläminen on sitä, että otan Raamatun lupaukset todesta.

 

Hänen mielestään vakaumus saa näkyä jokapäiväisessä elämässä.

 

– Nuorempana olin hirveän ujo ja arka, nykyään olen ehkä vähän rohkeampi. En tyrkytä uskoani kenellekään, mutta en sitä liioin salaile. Toivoisin, että se näkyisi jokaisessa kohtaamisessa, hän puntaroi.

 

Varmaan se näkyykin, sillä hän kertoo joskus vaikkapa työmatkoilla kahdenkeskisissä keskusteluissa kokeneensa, että uskostaan voi puhua. Siihen voi olla muillakin tarvetta.

 

Ennen nykyistä tehtäväänsä Ilmavoimien toimistoinsinöörinä Henry Paajanen toimi pitkään yrittäjänä.

– Silloin oli elämässä joskus tiukkoja paikkoja, mutta niissäkin vaiheissa olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa.

 

Omasta vakaumuksestaan hän ei ole koskaan joutunut kärsimään.

 

– Kenties luterilaisen seurakunnan toimintaan suhtaudutaan vähemmän ennakkoluuloisesti kuin vapaisiin kirkkokuntiin tai herätysliikkeisiin, hän tuumii.

 

– Minulle uskon keskeisin ulottuvuus on luottamus siihen, että Jumala hyväksyy meidät juuri sellaisena kuin olemme. Hänen rakkautensa ei ole meidän teoistamme tai ominaisuuksistamme riippuvainen. Se on lohdullista.

 

Miesten
jutut

Henry Paajasen tie luterilaisen kirkon toimivaksi jäseneksi sai alkunsa miesten illasta, jossa oli puhujana Juha Väätäinen.

 

– Tuon illan jälkeen seurakuntaan syntyi miestenpiiri. Aluksi meitä oli vain kolme, mutta nyt joukkoomme kuuluu nelisenkymmentä miestä. Kokoonnumme joka viikko ja mukana on tavallisimmin viidentoista hengen joukko.

 

– Raamatun tutkiminen on näiden iltojen suuri anti.

 

– Alkuun saatoimme pitää sellaisiakin kokoontumisia, että keskustelimme niitä näitä. Kuitenkin olemme huomanneet, että Raamatun tutkiminen on tärkeää. Se antaa meille jokaiselle enemmän. Raamatun sanat jäävät mielen pohjalle itämään, vaikkei sitä edes itse huomaisi. Ne nousevat sitten aikanaan esiin, kun elämässä tulee niille tarvetta ja käyttöä.

 

Miesten illat alkavat yhteisellä hiljentymisellä, mutta Raamatun tutkistelun ajaksi joukko jakaantuu pienempiin ryhmiin ja lopuksi kokoonnutaan taas yhteen.

 

Tampereen Aitolahden seurakunta on siitä harvinainen, että jumalanpalvelukseen osallistuu suhteellisen paljon miehiä. Henry Paajanen kertoo, että moni mies on löytänyt tiensä seurakuntaan juuri miestenpiirin kautta.

 

Tekevät
miehet

Aitolahden miestenpiirin osanottajista suuri osa on työikäisiä. Henry Paajanen arvioi joukon keski-iäksi nelisenkymmentä vuotta. Yhdessäolon kiinnostavuutta lisäävät yhteiset käytännön työt. Kahdentoista toimintavuoden aikana on ollut monenlaisia hankkeita.

 

– Kerran hankimme Kiinan vainotuille seurakunnille Raamattuja. Siellä yksi Raamattu saattaa kiertää kädestä käteen ja kukin saa kirjan vuorollaan lyhyeksi ajaksi. Keräsimme niin paljon rahaa, että laskimme joskus leikillämme rakentaneemme Tampereen Näsinneulan korkuisen raamattutornin Kiinaan.

 

Viime aikojen suurin ja vaativin ponnistus on ollut Pietarin katulasten auttaminen. Yhdelle näistä -nimellä alkanut projekti on nyt saanut nimekseen Kadulta kotiin, ja toisessa katulasten vastaanottokodissa suomalaismiesten urakka on jo saatu päätökseen.

 

Parikymmentä aitolahtelaismiestä on käynyt Pietarissa katulasten vastaanottokoteja rakentamassa ja remontoimassa. Toinen mokoma miehiä on tarvittu hankkimaan rahaa tähän hankkeeseen.

 

Joukossa on monenlaista taitajaa, vaikka ammatikseen miehet tekevät mitä erilaisimpia töitä. Projekteja rahoittaessaan Aitolahden miestenpiirin jäsenet voivat ottaa käteensä milloin kakkuvispilän, milloin vasaran tai maalarin pensselin, joku tuntee kirjallisuutta ja lausuu runoja, toinen hankkii kuuluisan muusikon konsertoimaan, joukolla myydään joulukuusia ja kalenteriarpoja. Vain mielikuvitus on kattona kun hyvää hanketta halutaan tukea. Ideat nousevat usein omasta piiristä tai seurakunnan pastori Pekka Luukkala antaa vihjeitä.

 

– Kerran järjestimme syntymäpäivät, joihin leivoimme sadan munan kakun, Henry Paajanen naureskee.

 

Eivät nämä munat tietenkään yhteen kulhoon mahtuneet, mutta vierekkäin asetettuna kakuista muodostui sadan munan kokonaisuus. Syntypäiväseuroja vietettiin kirkossa ja seurakuntatalolla juotiin kakkukahvit. Juhlajärjestelyjen tuotto suunnattiin Pietarin katulapsille.

 

Lohduttava
turvaverkko

Ryhmän vetovoima perustuu myös tärkeiden perusarvojen yhteiseen pohdiskeluun, Raamatun tutkisteluun ja keskinäiseen huolenpitoon. Elämän vastamäissä turvallinen miesten piiri voi olla korvaamaton tuki ja turvaverkko. Sellaisina hetkinä on hyvä löytää läheltään toinen mies, joka jaksaa vakuuttaa, että Jumala ei ole hylännyt ketään. Henry Paajanen tietää, ettei kukaan selviä elämässään ilman kolhuja.

 

– Miehet jäävät usein avioero- ja muissa kriiseissään yksin. Kun ihminen tuntee itsensä hylätyksi ja epäonnistuneeksi, silloin hän tarvitsee ystäviä, jotka muistuttavat, että kelpaamme Jumalalle juuri sellaisina kuin olemme.

 

– Luulen, että miestenpiiriläisille on merkittävää tämä ystävyys, joka syntyy säännöllisten tapaamisten myötä. Joskus ajattelen, että voisimme kenties viljellä enemmänkin avoimuutta, ei vain vaikeuksissa vaan myös iloissa, Henry Paajanen pohtii.

 

– Itse tunnen saavani voimia tässä joukossa. Oikeastaan toivoisin, että kirkossa vähän enemmän julistettaisiin tätä Jumalalle kelpaamisen evankeliumia.

 

Ilo ja huoli
lapsista

Aitolahden miestenpiirissä kannetaan huolta myös lapsista. Niinpä silloin tällöin isät ottavat yhteisiin saunailtoihin ja kokoontumisiin myös poikansa. Joskus - varsinkin kesäisin - kokoonnutaan yhdessä lasten kanssa Aitolahden seurakunnan leirikeskusten rannoille viettämään yhteistä aikaa, keskustelemaan ja paistamaan makkaroita.

 

Henry Paajanen kertoo, että säännöllisesti kokoontuvia isä- ja lapsiryhmiä ei toistaiseksi ole saatu aikaan, mutta tulevaisuuden suunnitelmiin nekin voivat kuulua.

 

– Kenties ensi kesänä saamme tämän hankkeen toteutetuksi.

 

Miesten yhteinen tavoite on jättää lapsilleen perinnöksi kristillinen vakaumus, joka on paras turva elämässä. Paajasen viisilapsisessa perheessä lapset lähtevät kirkkoon silloin kun haluavat.

 

– En usko pakottamiseen näissä asioissa.

 

– Olemme vaimoni kanssa aina voineet jakaa yhteiset elämänarvot. Kumpikaan ei ole kovin kiintynyt aineelliseen menestykseen. Kenties se jotenkin on siirtynyt lapsiinkin, Henry arvelee, mutta kiiruhtaa lisäämään, ettei kukaan voi esimerkillään kerskua.

 

– Ehkä se on jonkinlainen tasapaino elämässä. Itse ainakin tunnen suurta kiitollisuutta.

Perheen esikoinen, 20-vuotias Saara on mukana lähetysaktiossa Burkina Fasossa, Anna 18, ja Elina 16 ovat mukana seurakuntanuorissa, nuorimmaiset Ollin 11 ja Ullan 10 voi tavata vanhempien kanssa kirkossa tai muissa hengellisissä tilaisuuksissa.

 

– Kaikkien kokemusteni jälkeen haluan pitää kiinni vakaumuksestani. Vaikeinakin hetkinä saan turvautua Raamatun lupaukseen: ’Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon’.

 

– Ajattelen, että meidät on kutsuttu kannustamaan ja lohduttamaan toinen toisiamme.

 

 

Teksti Terttu Härkönen

Kuvat Merja Ojala