Valitsin anteeksiannon

Pekka Kuismaa, 48, hoidettiin kymmenen vuotta väärän diagnoosin mukaan. Vaikka potilas toistuvasti kertoi lääkärille, että hänellä on oireita, jotka eivät sovi diagnoosiin, ja toivoi perusteellisia tutkimuksia, häntä ei otettu vakavasti.

 

Lahtelainen Kuisma on nykyisin sairauseläkkeellä. Päästääkseen liikkumaan hän tarvitsee ”nelivetoa”: jalkatukia ja kyynärsauvoja – joskus myös pyörätuolia.

 

Jos oikea diagnoosi olisi tehty heti, Kuisma voisi olla terveen kirjoissa. Hän kuitenkin päätti jo kauan sitten lopettaa jossittelun ja hyväksyä elämänsä nykyisillään. Hän on tehnyt paljon töitä itsensä kanssa voittaakseen katkeruuden ja antaakseen anteeksi lääkärille ja hoitohenkilökunnalle.

 

Tämä on kertomus erehdyksestä, kärsimyksestä, kohtaamattomuudesta, sovinnosta anteeksiannosta ja yhteyden löytymisestä.

 

 

”Tähän tautiin ei kuulu särkyä!”

 

Pekka Kuisma oli nuorena urheilullinen kaveri. 16-vuotiaana hän meni lääkärille, kun toinen nilkka alkoi pettää alta.

 

Neurologi havaitsi pohjelihaksen surkastuneen, koputteli kumivasaralla ja täräytti saman tien diagnoosin: Charcot-Marie-Toothin tauti, harvinainen lihassairaus, joka halvaannuttaa jalat polvista alaspäin ja kädet kyynärpäistä asti.

 

16-vuotias potilas rohkeni kysyä neurologilta, eikö tarvittaisi laboratoriokokeita asian varmistamiseksi.

 

”Kyllä sinun on uskottava minua!” lääkäri hermostui.

 

Myöhemmin Pekka Kuisma on saanut selville, että Charcot-Marie-Toothin tauti olisi voitu suurella todennäköisyydellä sulkea pois hermosolukokeella.

 

Jatkossa Pekka kävi kerran vuodessa neurologian poliklinikalla seurantaa varten. Joka kerta hän kertoi lääkärille, että hänellä on kovat kivut. ”Tähän tautiin ei kuulu särkyä, tuntopuutoksia pitäisi olla”, häntä valistettiin

 

Halvaantuminen jaloissa eteni ja tuskat yltyivät. Pekka Kuisma kääri jalkansa ideaalisiteisiin helpottaakseen liikkumista. Työkavereille ja tutuille hän ei vaivoistaan puhunut.

 

Pekka sanoo perineensä lapsuudenkodistaan mallin, että heikkoudessa, johon sairaudetkin luettiin, on jotain hävettävää.

 

– Kai minä mielessäni kaavailin, että on pärjättävä yksin.

 

Häpeää vahvisti se, että hän oli toistuvasti pyytänyt apua kipuihinsa, mutta tullut torjutuksi.

 

Onneksi tukena oli tyttöystävä, jonka kanssa Pekka Kuisma 21-vuotiaana solmi avioliiton.

 

Kuisma toimi aluksi leipurina, vaihtoi sitten kuorma-autonkuljettajaksi, siitä kiinteistöhuoltomieheksi ja lopulta elektroniikka-asentajaksi. Työelämässä selviytyminen kävi yhä vaikeammaksi.

 

– Aloin saada niin kovia kipukohtauksia, että putosin jaloiltani. Tuntui kuin olisi isketty puukolla selkään.

 

Useita kertoja kipukohtauksen tullessa Pekka kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Siellä ei kuitenkaan uskottu, että hänellä olisi kipuja.

 

– Kipulääkettä ei annettu, vaikka pyysin. Erään kerran lääkäri toi minulle kirjavan pillerin. Kysyin lääkkeen nimeä. Soitin vaimolle, joka oli apteekissa töissä. ’Pekka, se on psyykenlääke’, vaimo kertoi.

 

Potilas palautti pillerin ja teki selväksi, mitä mieltä oli siitä, että hänelle yritettiin salaa syöttää psyykenlääkettä.

 

 

”Ensimmäistä kertaa olin lääkärille totta”

 

Kun Kuisma pyytämällä pyysi tutkimuksia, vuonna 1980 hänelle tehtiin selkäydinkanavan varjoainekuvaus sekä elektroneuromyografia eli ääreishermojen ja lihasten häiriöitä selvittävä tutkimus. Mitään poikkeavaa ei löytynyt.

 

Jälkeenpäin kävi ilmi, että selkäydintä oli kuvattu liian lyhyt pätkä. Nikamaväliä ylempää, muutaman senttimetrin päästä olisi löytynyt kasvain, joka oli oireiden aiheuttaja.

 

Kipukohtaukset jatkuivat ja Pekka Kuismaa makuutettiin sairaalassa. Selkäkipujen syyksi arveltiin milloin issiasta, milloin noidannuolta.

 

– Eräänä aamuna, kun ylilääkärin kierto oli kohdalla, sanoin: ’Nyt en enää pyydä tutkimuksia, vaan vaadin päästä jatkotutkimuksiin Turkuun tai Tampereelle.’ Lääkäri suuttui niin, ettei puhunut minulle kahteen viikkoon, mutta sain lähetteen Turun lihastautineuvolaan.

 

Siellä todettiin, että diagnoosi ei voi pitää paikkansa.

 

– Ensimmäistä kertaa tuntui, että sain olla lääkärille totta. Minut kohdattiin ja minua kuunneltiin. En osaa edes kuvailla, miten hyvältä se tuntui.

 

Potilas lähetettiin kotiin odottamaan kutsua tutkimuksiin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan.

 

Lahdessa hän joutui jälleen kerran kipukohtauksen vuoksi sairaalaan.

 

– Hoitava lääkäri kysyi, mitä kuuluu. Kun kerroin Turun terveiset, hän hätkähti ja poistui huoneesta. Sitten alkoi tulla tutkimuksia Lahdessa. Kolmessa päivässä selvisi, mikä minua vaivasi.

 

”Pekka, olen pahoillani että sinua on kymmenen vuotta hoidettu väärän diagnoosin mukaan. Myönnän olleeni huolimaton”, hoitava lääkäri sanoi, kun he olivat kahden kesken.

 

Se tuntui Kuismasta hyvältä.

 

Leikkauksessa Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa kävi ilmi, että vuosien mittaan kasvain oli päässyt kietoutumaan niin pahasti hermojen ympärille, että kaikkea sitä ei pystytty poistamaan. Se oli kuitenkin hyvälaatuinen.

 

Kesti pitkään, ennen kuin Pekka Kuisma pääsi taas pystyyn. Jalat olivat nyt suurelta osin pysyvästi halvaantuneet. Mies sai jalkatuet ja kyynärsauvat kyetäkseen liikkumaan.

 

– Pohdin, mihin työhön sopisin, mutta lääkärin mukaan sairauseläke oli ainoa realistinen vaihtoehto. Se oli minulle kova paikka. Jo 12-vuotiaana olin tehnyt töitä isän kanssa raksalla.

 

Tuskat selässä ja jaloissa olivat jatkuvasti kovat.

 

– Sairaalassa kokeiltiin kaikkia mahdollisia kipuhoitoja, morfiiniakin annettiin monenkertaisesti yli suositusten.

 

– Käytin yhä enemmän alkoholia fyysisiin ja psyykkisiin kipuihin.

 

Leikannut neurokirurgi Hyks:ssa oli antanut ymmärtää, että jos oikea diagnoosi olisi tehty heti, Kuisman tilanne olisi nyt toinen.

 

– Sitä ajatellessani minulla oli katkera mieli.

 

Pekan vaimo oli tullut uskoon.

 

– Sitä kautta uskonasiat tulivat minullekin tutuksi.

 

Mies halusi muutosta viinanhuuruiseen, tyhjältä tuntuvaan elämäänsä.

 

– Miten sen nyt sanoo: kohtasin Kristuksen, tai Kristus kohtasi minut.

 

Elettiin vuotta 1989.

 

– Alkoholinkäyttö jäi, ja sisäinen elämäni rupesi muuttumaan. Tulin tietoiseksi mieleni haavoista. Halusin saada selville kuka todella olen.

 

Pekka alkoi lukea kristilliseltä pohjalta nousevaa sisäiseen eheytymiseen liittyvää kirjallisuutta. Tärkeä etappi hänen sisäisellä tutkimusmatkallaan oli Rikotusta eheä -seminaari Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksessa Vivamossa 90-luvun alussa.

 

– Jumala on hoitanut sisintäni paljon rukouksen kautta.

 

 

”Tahdon antaa anteeksi”

 

– Hoitosuhde minua hoitaneen lääkärin kanssa jatkui. Näin miten häntä painoi se, mitä kymmenen vuoden aikana oli tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, Pekka kertoo.

 

– Ymmärsin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: voin jatkaa katkeruudessa ja itsesäälissä ja tulla ihmiseksi, jonka seurassa kenelläkään ei ole hauskaa, tai valita anteeksiannon tien.

 

– Valitsin jälkimmäisen. Sanoin Jumalalle, että tahdon antaa anteeksi lääkärille ja hoitohenkilökunnalle ja pyysin Jumalaa vaikuttamaan niin, että anteeksianto menisi sydämeeni asti.

 

Pekka halusi selvittää välit lääkärinsä kanssa ja ehdotti tapaamista vapaa-ajalla.

 

– Tavatessamme aistin, että lääkäri oli hämmentynyt – ikään kuin olisi epäillyt, että tulen jonkun kättä pitemmän kanssa.

 

– Kerroin, että olen tullut uskoon ja jatkoin: ’Jumala on antanut minulle kaikki syntini anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Olen huomannut, että sinua painavat ne asiat, jotka niiden kymmenen vuoden aikana tapahtuivat. Tahdon sanoa, että annan anteeksi. Minun puolestani se kaikki on pyyhitty pois.’

 

– Lääkäri katsoi minua kuin miettien, onko tämän miehen lääkitys kohdallaan. En tiedä, miten syvältä hän tajusi, mitä puhuin.

 

– Käytännössä anteeksianto oli prosessi, Pekka kertoo.

 

– Erityisesti yöllä, kun en saanut unta, mieleen saattoi nousta katkeria ajatuksia. Katkaisin ne, siunasin mielessäni lääkäriä ja hoitohenkilökuntaa ja jätin heidät Jeesuksen käsiin. Jännästi Jumala hoiti niin, että anteeksianto meni sydämeen asti.

 

 

”Kristus on läsnä kivuissamme”

 

Muistattehan Forrest Gumpin, menestyselokuvan nimihenkilön, joka Pekka Kuisman tavoin tarvitsi jalkatuet? Eräässä kohtauksessa tyttö, johon Forrest on rakastunut, huutaa: ”Run, Forrest, Run!” (Juokse, Forrest, juokse!) Kompuroiden Forrest lähtee juoksemaan, ja kohta jalkatuet sinkoavat pois, ja hän pinkoo eteenpäin pitkin suorin säärin.

 

– Siitä minäkin haaveilen: että vaimo huutaisi ’Run, Pekka, run’, ja minä lähtisin juoksemaan, Pekka Kuisma hymyilee

 

Pekalla on jo vuosikaudet ollut kipupumppu, joka syöttää kipulääkettä selkäytimeen. Silti hänellä on jatkuvat kivut.

 

Etkö todellakaan ole yhtään katkera?

 

– En. Uskon, että Kristus on läsnä kovimmissa kivuissani ja että hän on itse kärsinyt ne.

 

Pekka Kuisma tekee nykyisin vointinsa mukaan vapaaehtoistyötä sielunhoitajana kristillisissä seminaareissa ja seurakuntatapahtumissa sekä Kristillisessä tervehtymiskeskuksessa CHC:ssa.

 

– Jokaisella on kipunsa, kenellä psyykkiset, kenellä fyysiset. Se, miten niihin suhtaudumme ja pyydämmekö Kristusta olemaan kanssamme, on tärkeintä.

 

 

Teksti: Kristiina Miettinen

Kuvat: Juha Tanhua