Valokuvaaja Topi Ikäläinen ottaa hetkestä vaarin

Kuopiolainen freelancer-valokuvaaja Topi Ikäläinen, 57, on leskivaari, joka osaa ottaa hetkestä vaarin. Vaimonsa Anjan kanssa hän ehti elää 32 vuotta, kunnes kuolema heidät erotti syksyllä 2002. Vaimo kuoli vaikean reuman komplikaatioihin raskaiden vaiheiden jälkeen Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa.

 

Viimeiset pari vuotta ovat merkinneet Suomen huippukuvaajiin kuuluvalle miehelle suurta elämänmuutosta.

 

Mies on ollut virallisesti reilun vuoden riistavetinen, sillä hän muutti Kuopion Petosesta pysyvästi Riistaveden rantakalliolla sijaitsevaan pieneen mökkiinsä. Entinen kaupunkiasunto jäi tyttären Marin, 29, ja tämän puolison käyttöön. Isällä on syytinkioikeus asunnon yhteen huoneeseen ja kuva-arkiston pitoon.

 

Uskollinen ystävä, kultainen noutaja Jesse, on asuinkaveri. Pitkien työmatkojen ajaksi koira siirtyy Marin hoiviin, jossa samanrotuinen Sulo odottaa sitä.

 

– Jesse on myös sielunhoitajani. Kerron sille aina mitä töllön töitä olen tehnyt. Se kuuntelee kaiken eikä kerro kellekään. Ei hauku takanapäin vaan suoraan edessä, jos olen ollut liian kauan poissa, Topi kertoo.

 

Kymmenkunta vuotta sitten mies rakensi vähän matkan päähän mökistä savusaunan terasseineen ja saunatupineen. Se on tehty leikatun ihosyövän, melanooman muistoksi. Toiseen suuntaan rantaviivaa löytyy ikioma laavu retkeilyä ja yöpymisiä varten.

 

– Laavu puolestaan on 50-vuotislahja itselleni, jonka pystytin vävyjeni ja kylänmiesten kanssa.

 

Mökki on ollut jo 30 vuoden ajan tärkeä latautumisen paikka.

 

– Täältä olen aina lähtenyt työmatkoilleni ja tänne olen tullut ”pää kainalossa” levähtämään reissujen jälkeen.

 

Vaari au pairina

 

Valokuvaajan työnsä ohella Topi toimii nyt toisen tyttärensä Katjan, 33, lapsukaisten Veeran, 2, ja Elisan, 5, ”au pairina”. Tämän hän sanoo myös työkeikkojen tarjoajille ja vastaa puhelimeen ”Topi-vaari”. Se on paitsi hänen asemansa myös hänen yhden miehen fi rmansa toiminimi.

 

Näppärää, kaikki tietävät heti asioiden tärkeysjärjestyksen.

 

– Olen sitoutunut hoitamaan näitä lapsia päivän, pari viikossa kun Katja käy osa-aikatöissä. Tämä syrjäyttää kaiken muun. Isä hakee sitten lapset työpäivänsä jälkeen, vaari kertoo karvareuhkansa alta ja potkii tyttöjen kanssa potkukelkoilla järven jäällä kohti laavua.

 

On hoito- ja retkipäivä. Tyttären perhe rakensi hiljattain talon kilometrin päähän Topin mökistä, joten hoitomatkat ovat lyhyet. Laavulla tytöt nauttivat teutaroinnista rantatörmällä.

 

– Äiti on surullinen, kun Petosen mummo ei ehtinyt nähdä Veeraa, sanoo Elisa.

 

Laavulle tultaessa käytiin ”Petosen mummon” haudalla viemässä kukkia sekä leikittiin mökkirannan napakelkassa.

 

– On se elämä vaan kummallista: kun yksi lähtee, toinen tulee, Topi miettii.

 

– Heti Anjan kuoltua Katja kertoi raskaudestaan. Aika monelle Topi on saanut selittää au pair -toimintansa tärkeyttä. ”Niin mutta kun…”, jotkut yrittävät tingata tytöiltä aikaa.

 

– Paikkaan nyt sitä mitä omat lapseni jäivät vaille ja mitä minä jäin vaille 1970-luvulla.

 

Minkä nuorena oppii sen vaarina taitaa

 

Topi Ikäläinen tuli lehtialalle jo 15- vuotiaana koululaisena Keiteleellä. Hän asui tuolloin keskikoululaisena kirkolla kouluasunnossaan ja kävi viikonloppuisin kotona. Itsenäistyä piti varhain.

 

Uratie on yhdistelmä pakottavaa luomisen halua, sitkeää yritystä, hoksnokkaa ja hyvää onneakin. Ikäläisellä on kuvia jo viideltä vuosikymmeneltä. Mies kuvaa edelleen ”luomu-diakuvia” ja toivoo, ettei koskaan tarvitsisi hankkia tietokonetta. Digikamera tosin löytyy ainakin näytön vuoksi.

 

Ensimmäisen kameransa hän sai opettajaltaan, joka avusti Savon Sanomia, ja jatkoi tämän työtä. Sen jälkeen hän ei olekaan kameraa laskenut. Otoksia arkistossa on noin 300 000 kappaletta.

 

Menoa on sittemmin riittänyt kuvaajana, kulttuurihankkeiden käynnistäjänä ja toteuttajana, Kuopion läänintaiteilijana, Iisalmen kameran toiminnanjohtajana. Hän oli aikansa nuorin ja ainut Helsingin ulkopuolinen taiteen keskustoimikunnan jäsen ja sittemmin opetusministeriön nimittämä valokuvauksen taiteilijaprofessori…

 

Aika monelle hän on ollut anomassa arvonimiä, apurahoja ja palkintoja. Ikäläiseen luotetaan ja hänen sanansa painaa.

 

Valokuva-alan kehityksessä häntä harmittaa pari asiaa. Isot lehtitalot vievät freelancereiden oikeuksia liian halvalla, yksinäisen kuvaajan asema on vaikea eikä sosiaaliturvaa ole, sekä se, että hän ei saanut toteutetuksi professorina ajamaansa valokuvarahastoa.

 

– Tavoittelin sitä, että valokuva-alan liikevaihdosta siirtyisi 1–3 prosenttia rahastoon, joka voisi tukea valokuvaajia. Kaikilla muilla luovan työn harjoittajilla on rahastonsa, mutta ei valokuvaajilla, hän toteaa.

 

Ehkä se vielä joskus syntyy?

 

Naimisissa työn kanssa

 

Vaimo löytyi työpaikkarakkautena ja häitä vietettiin 1970. Topi oli 24-vuotias kun vanhin tytär syntyi. Tuolloin vaimon reuma näytti laantuvan, mutta Marin syntyessä se oli jo pahana eikä koskaan hellittänyt.

 

– Luojan kiitos, syntyi terve tyttö, mies sanoo.

 

Lasten ollessa pieniä hän ei sitä heille juuri pystynytkään sanomaan, kun näki heitä valveilla niin vähän. Läänintaiteilijana Ikäläinen ohjasi harrastustilaisuuksia, jotka painottuivat iltaan. Taiteen keskustoimikunnan ja taiteilijaprofessorin tehtävät puolestaan edellyttivät Helsingin matkoja.

 

– Tytöt nukkuivat kun aamulla lähdin töihin, ja palasin vasta pikkutunneilla. Ja seuraavana aamuna sama juttu. Enää eivät villit arohevosetkaan saisi minua lähtemään samaan rumbaan.

 

Silti hän piti työstään. Akateemikko Joonas Kokkonen on perhetuttu, ja Topi sanoo pyrkineensä valokuvauksen alalla saavuttamaan ”edes prosentin verran” siitä, mitä Kokkonen teki säveltaiteen ja kulttuurin hyväksi.

 

Topi Ikäläinen tuli tunnetuksi muun muassa toimittaja-kirjailija Elina Karjalaisen työparina ja on kuvatoimittanut tämän lukuisia kirjoja. Miehellä on sormensa pelissä noin 30 kirjassa, näyttelyitä on lähes yhtä paljon ja yhdistyksiä vielä enemmän. Lehtijuttujen kuvituksia ei pysty laskemaan.

 

Mies oli myös yhtenä kolmesta kuvaajasta perustamassa 1982 Kuopioon Victor Barsokevitsch -seuraa, joka edistää valokuvakulttuuria ja ylläpitää VB-valokuvakeskusta. Valokuvakeskus on alansa uranuurtaja. Se toimii samoissa tiloissa, joissa 1900-luvun alussa toimi Victor Barsokevitschin valokuvaamo.

 

Topi-sedän seljankaa

 

Kuvaaja on myös keittiömestari. Vaimon reuman pahetessa hänen oli pakko tarttua kauhan varteen ja laittaa perheelle ruokaa pöytään.

 

– Muutenhan lapset olisivat kuolleet nälkään. ”Käyköä pöytäh, syököä, juokoa, venyköä kotvase, syököä iellee”, hän toistelee karjalaista ja kattaa pöytään herkkuruokaa pikku mökissään. Toivotus tarttui häneen Tverin Karjalan työmatkalta emäntämummolta.

 

Nurkissa pakkanen paukkaa, takka luo lämpöä ja kynttilät tunnelmaa. Mutta ensin luetaan ruokarukous.

 

Huushollin pyörittäminen leskenä ei tuota mitään ongelmia. Onpa hän jakanut reseptejäänkin, muun muassa kyläkoulun luokkaretken hyväksi painetussa vihkosessa, josta löytyy ”Topi-sedän seljanka”.

 

Se on ”analyysi, muunnelma ja vaatimaton kehitelmä apostoli Paavalin aikanaan tarjoamasta seljankasta neljälle”, vihkossa lukee.

 

– Koulun oppilaille tuli vihkoon ladontavaiheessa pieni lipsahdus. Resepti on tietysti arkkipiispa Paavalin eikä apostoli Paavalin, mies hekottelee.

 

- Vaan liekö tuota kukaan huomannut?

 

Vaarin homma on hänestä vaativa mutta ”läskenä” on vaikea elää. Se on taitolaji. Kyläyhteisö on sydämellinen ja sosiaalinen, mutta se merkitsee ”lasikaapissa” elämistä, niin hän kokee. Maalla ovet ovat auki ja yksityisyys yhteistä omaisuutta.

 

Elämä kuin kuva

 

Valokuvauksen professori tietää, että itse elämäkin on kuin kuva: hetkessä ohi. Mutta mitä jää?

 

Arkisto, lapset, historia, jälki maailmankaikkeuteen. Lastenlapset.

 

Riistaveden mökki, laavu, kalaverkot ja savusauna. Mitä muuta?

 

Sydämen jäljet ja arvot: ystävyys, lähimmäisyys, usko ihmiseen ja Jumalaan. Ne näkyvät myös miehen lukuisissa teoksissa.

 

Luterilainen kuvaaja liikkuu ortodoksisessa kirkossa kuin kotonaan. Edesmennyt arkkipiispa Paavali samoin kuin metropoliitta Panteleimon kuuluvat hänen ystäviinsä. Paavalista Ikäläinen on kuvittanut kirjan ja tehnyt näyttelyn, Panteleimon on puolestaan saanut kirjoittaa monet kirjansa Topin mökillä.

 

– Oli mukava tarjota hänelle kirjoittamisrauha, kun mökki tuolloin oli tyhjillään.

 

Tänä vuonna Topilta tulee kirja Pohjoiset pyhäköt Oulun ortodoksisen hiippakunnan kustantamana. Kirjaa varten hän vieraili hiippakunnan jokaisessa kirkossa, rukoushuoneessa ja tsasounassa.

 

Kaikki Ikäläisen kirjat ovat kuvankauniita kulttuuriteoksia ja monet pappismiehet hänen ystäviään. Luterilaisten seurakuntien ja kirkonmiesten kirjoja hän on myös kuvittanut ahkerasti. Kuopion Männistön seurakunnan kirja ilmestyi pari vuotta sitten ja Riistaveden on työn alla. Se ilmestyy 2008, jolloin seurakunta täyttää 80 vuotta.

 

Puolipakana syntisäkki

 

Topi sanoo olevansa ”puolipakana syntisäkki ja osa-aikamunkki”. Ota siitä sitten selkoa.

 

– Lähes päivittäin joudun katumaan tekojani ja tahattomia tai tahallisia loukkauksia – töllön töitä. Kolttosia tai suurempia syntejä, mies tilittää.

 

Luterilaisen kodin lapsi sai vaikutteita ortodoksisuudesta, sillä Konevitsan luostari oli siirretty sotien jälkeen hänen kotipihansa lähelle Keiteleen pitäjään. Kalamatkat järvelle sisarusten kanssa kulkivat luostarin pihan läpi. Vuonna 1956 luostari siirtyi Heinävedelle Uuden Valamon yhteyteen.

 

– Joskus ”mekkomiehet” pistivät kepin pyörien pinnojen väliin, jolloin lennettiin ojaan. Se oli meistä hauskaa leikkiä. Luostari oli puutarhanhoidon ja maanviljelyksen edelläkävijä, josta tuli kylälle paljon vaikutteita.

 

Topi on aina valmis tuuppaamaan muita eteenpäin, ideoimaan, toteuttamaan, jakamaan kokemuksestaan, tekemään myös talkoilla töitä. Tämä on hänen perusluonnettaan, nöyrää ja herkkää. Siihen hän kouliintui 7- lapsisessa perheessä.

 

– Maanviljelijä- ja kalastajaisältäni olen perinyt ehdottomuutta, juurevuutta, äkkipikaisuuttakin. Äidiltä taas suurta lempeyttä, myötäelämisen ja auttamisen halua, hän erittelee.

 

– Ehkä toisinaan lasken liiankin nopeasti ihmisiä lähelleni, mistä olen saanut myös kärsiä, hän miettii. Luojaan on hänestä helpompi uskoa kuin ihmiseen. Luonto on suuri Jumalan puolesta puhuja.

 

– Metsä kirkkoni olla saa. Ei elämä ja usko voi sattumaa olla. Konekiväärit ja piikkilangatkaan eivät ole yrityksistä huolimatta pystyneet tuhoamaan uskoa Jumalaan. Mutta toisaalta ei taas mikään muu elävä olento tuhoa lajitoveriaan niin kuin ihminen. Uskonsodat ovat pahinta lajia – miten siihen Jumalan kuvana oleminen istuu, hän miettii.

 

Olen nähnyt paholaisen

 

Topi Ikäläinen toimii kirkossa, mutta katselee sitä myös terveen kriittisesti. Rippikoulu oli hänelle musta aukko, joka tuotti trauman. Keiteleen seurakuntapastori pani 1960-luvulla kaikki rippikoulun aluksi yksitellen polvirukoukseen eteensä ”tunnustamaan syntinsä”.

 

Se oli hänestä nöyryytystä ja hengellistä väkivaltaa.

 

– Ei sillä tavalla pidä toimia. Onneksi molempien tyttärien kokemukset rippikoulusta ovat pelkästään myönteiset.

 

Niin ovat myös Topin monet muut omatkin kokemukset. Hän tuulastaa piispan kanssa ja parantaa maailmaa ja itseään sielunpaimenen kanssa madekeitolla laavurannassa. Särpimenä on isännän paistamia blinejä.

 

– Jumala on hyvä, ja Jumala on hyvä ihmisessä, hän siteeraa kolme vuotta sitten kuollutta Kuopion hiippakunnan piispaa Jukka Malmivaaraa.

 

Savusaunansa kamiinatuvassa Ikäläinen on kotonaan. Siellä jos missä on helppo avata tuntojaan. Hän palaa viimeiseen yöhön kuolevan vaimonsa rinnalla sairaalassa. Kyynelsilmin. Viimeiset yhdeksän kuukautta merkitsivät jatkuvaa sairaalakierrettä ja viimeinen kuukausi vaimon saattohoitoa. – Kävimme tyttöjen kanssa joka päivä katsomassa häntä.

 

Viimeiset päivät hän oli koomassa. Koomassa olevan vaimon kuoleman odottaminen viimeisenä yönä oli aviomiehelle kovaa.

 

– Sinä yönä demonit olivat valloillaan väsyneessä mielessäni. Näin puolihorteessa hirveitä painajaisia ja kauhukuvia paholaisesta kuoleman hetkeen asti. Piru sarvipäineen yritti tunkeutua ovestani sisään, mutta sain sen pysymään ulkona.

 

– Tämän kokemuksen jälkeen ihminen ei ole entisensä. Olen taistellut pirunkin kanssa, Topi sanoo ja toteaa, ettei ole pystynyt puhumaan asiasta aiemmin kellekään.

 

– Ehkä sairaalasielunhoitajan palveluksia olisi pitänyt käyttää ajoissa, hän miettii.

 

Eipä ulkokuoresta arvaa, mitä kukin kantaa sisällään.

 

Muistoissaan ja unissaan Topi palaa usein elämään vaimonsa kanssa. Hän seurustelee unissaan usein myös monien muiden kuolleiden ystäviensä kanssa.

 

– Tämä on minusta kiinnostavaa. Sanotaan, että unet nousevat päivän tapahtumista, mutta tällaisilla unilla ei voi olla mitään vastinetta päivän tapahtumissa.

 

Topi ojentaa lähtiäisiksi mukaan kolme tuliaista Riistavedeltä: ahvenkukon, sypressin taimen, jonka siemenen hän on tuonut ortodoksimunkkien Athos-vuorelta Kreikasta 1992 sekä Kuopion isänmaallisen seuran julkaiseman kirjan persoonallisesta paimenesta: Reino Ylönen, heimo- ja diakoniapastori.

 

– Voimaksi matkalle, hän sanoo.

 

Teksti ja kuvat: Sakari Sarkimaa

 

--------

 

Topi Ikäläinen s. 27.6.1948 Keitele

Puoliso Anja os. Hakkarainen (1970–2002)

Lapset Katja 1972, Mari 1976

Savon Sanomien avustaja, lehtikuvaaja ja kuvatoimittaja 1964–1974

Freelancer-kuvaaja 1980–

Valokuvataiteen Kuopion läänintaiteilija 1974–1979

Valtion valokuvataidetoimikunta, jäsen ja pj. 1977–1982

Taiteilijaprofessori 1989–1994

Mukana noin 30 järjestössä, kirjassa ja näyttelyssä.

”Topi Ikäläisen työ on vaikuttanut valokuvan yhteiskunnalliseen asemaan.” – Nykysuomen tietosanakirja