Enää ei tarvitse pelätä kuolemaa

William on yksi Kolumbian lukemattomista katulapsista. Hänellä on ollut onnea. Hän on päässyt kolumbialaisen kristillisen järjestön ylläpitämään katulasten kotiin Bogotan lähistölle.

William on ikäisekseen kaiken kokeneen oloinen. Hän hymyilee herkästi ja katsoo avoimesti silmiin. Jostakin silmien pohjalta heijastuu suru, kuin häivähdys menneestä.

Äidistään William ei tiedä paljoakaan – tai ei halua kertoa. Eivät muistot isästäkään ole hyvät. William asui isänsä kanssa Bogotassa 7-vuotiaaksi asti, kunnes isä löysi uuden naisen, muutti tämän luokse asumaan ja jätti Williamin oman onnensa nojaan.

– En voinut asua enää yksin siinä talossa. Minun oli pakko mennä kaduille, William sanoo.

Katulapset elävät turvallisuutensa vuoksi pienissä ryhmissä tai jengeissä. William sai tovereiltaan marijuanaa, josta tuli riippuvaiseksi. Aineensa hän rahoitti muitten tavoin varastelemalla ja ryöstelemällä.

Joskus hän keräsi pahvia, vei sitä kierrätykseen ja sai siten vähän rahaa. Vähäiset ansiot menivät useimmiten huumeisiin. Joskus William ei saanut ruokaa moneen päivään. Hän nukkui kaduilla ja väkivalta eri muodoissaan oli arkipäivää.

Monet Williamin tuntemista katulapsista ovat jo kuolleet. Yhden ystävänsä kuoleman William todisti vierestä, eikä ollut kaukana kuolemasta itsekään.

Lopulta sosiaaliviranomaiset huomasivat pienen pojan, ottivat hänet huostaan ja sijoittivat valtion lastenkotiin. Williamin elämä ei muuttunut siellä paljoakaan paremmaksi.

– Henkilökunta hakkasi minua usein kepeillä ja rangaistukset olivat muutenkin ankaria. Lopulta kyllästyin siihen ja karkasin.

Poika saatiin pian kiinni ja sijoitettiin toiseen valtion ylläpitämään lastenkotiin. Koulussa William ei viihtynyt ja karkasi taas. Lopulta hän pääsi asumaan isoäitinsä luokse. Williamin uskovainen täti sai vihdoin järjestettyä pojalle paikan lastenkotiin.

William on asunut uudessa paikassa toista vuotta ja sanoo elämänsä muuttuneen täysin. Hän on päässyt irti huumeista, käy koulua ja on oppinut jonkin verran lukemaan ja kirjoittamaan.

– Kun tulin tänne, olin kova tappelemaan, mutten tee sitä enää. Koska olen vanhempi kuin useimmat pojat täällä, haluan olla heille esimerkkinä. Haluan kertoa heille, mikä on oikein ja mikä väärin. Isoäitinikin on onnitellut minua siitä, että olen päässyt elämässäni eteenpäin ja oppinut uusia asioita. Isona haluaisin lääkäriksi, mutta isoäiti on sanonut, että minun täytyy ensin käydä kouluni loppuun.

– Käyn myös kirkossa, ja minulle on opetettu Jumalan sanaa. Se on asia, mistä en ennen tiennyt mitään. Pastori on hyvin ystävällinen meille pojille. Olen nyt tyytyväinen elämääni, William sanoo hymyillen.

Teksti ja kuvat: Risto Kyröläinen