Kaukomailla uskaltaa uskon seikkailuun

Kristinusko tuntui Pauliina Ristimäestä, 18, lapsena ”tosi kaukaiselta asialta”.

– Riparilla ja isosena tiedostin jo jotain uskosta, mutta opit menivät yli hilseen.

Psykiatrin uraa suunnitteleva, Helsingin Munkkiniemessä opiskeleva lukiolainen oli vaihto-oppilaana Uudessa-Seelannissa. Perhe kävi kirkossa joka pyhä.

– Meno ja musiikki oli niin vapautunutta, että pelästyin aluksi, oliko se karaoke vai kirkko. Jumala tuli siellä paljon läheisemmäksi ja uskalsin tutustua häneen kunnolla. Avauduttuani asialle tunsin Pyhän Hengen läsnäolon.

– Sen jälkeen oli tosi helpottunut olo. Isäntäperheeni äiti sanoi aina, että sydämessä on yksi paikka, jota ei voi täyttää muu kuin Jumala. Tuntuu ihmeelliseltä, että tämä aarre on suotu minulle!

Uskoni säilyy aina takaraivossa

Pauliinan mukaan nuorilla on Suomessa korkea kynnys puhua uskostaan. Pelätään, mitä kaverit ajattelevat. Lukiossa uskovat ovat piilossa ja ateismi muodissa.

– Kun vanhat kaverit eivät olleet lähettyvillä, uskalsin kokeilla uusia asioita. Onhan se myös itsensä etsimistä, kun tutkii uskonasioita eikä tiedä mitä löytää. Ulkomailla siihen liittyi seikkailun henkeä.

Pauliina ei halua käännyttää koulukavereitaan tai vanhempiaan.

– Jos he saavat uskon lahjan, niin sitten he saavat. Avaudun puhumaan, jos joku kyselee ja on oikeasti vastaanottavainen asialle, mutta en jaksa kinata.

– Opiskelu painaa hirveästi päälle, ja partiokin vie paljon aikaa. En käy useinkaan messussa, aika ei riitä kaikkeen. Pyrin kuitenkin rukoilemaan päivittäin, luen hengellistä kirjallisuutta ja osallistun seurakunnan nuorteniltoihin.

Menetin uskoni riparilla

Pauliinan ystävä Elena Murto, 18, menetti lapsuudenuskonsa rippikoulussa Ryttylässä.

– Kyseenalaistin siellä koko kristinuskon, enkä uskonut kohta Jumalaan ollenkaan. Sen jälkeen mikään vakuuttelu ei olisi tehonnut minuun.

Nyt Elena käy Pauliinan kanssa samaa lukiota ja samoissa luterilaisen seurakunnan nuortenilloissa. Hän löysi kristinuskon vaihto-oppilasvuonna Australiassa – Pauliinan samanaikaisista kokemuksista mitään tietämättä.

Elena ”ajautui” koulukaverinsa kanssa tutustumaan seurakuntaelämään. Australiassa oli runsaasti nuorille suunnattua toimintaa ja messuja, joissa nuoret itse puhuivat.

– Kirkossa laulettiin kivoja lauluja ja musiikki oli menevää. Sain suuren osan kavereistani kirkon kautta, sillä kaikki olivat siellä niin avoimia ja ystävällisiä.

– En etsinyt uskoa, vaan se tuli… Yllättäen Jumala kolahti ja uskosta tuli itsestäänselvyys. En ollut ajatellut asiaa pitkään aikaan – uskominen vain alkoi tapahtua pikku hiljaa. Se on juttu, joka jokaisen pitää löytää itse. Jumala antaa sen uskon.

Suomessa Elena ei ole paljon kertonut kokemuksistaan, paitsi Pauliinalle.

– On kiva puhua sellaisen kanssa, joka ymmärtää ja johon pystyy luottamaan. Ennen tykkäsin kovasti väitellä näistä asioista, nyt se tuntuu turhalta.

Voimaa vaikuttaa ympäristössä

Elena arvostaa suuresti diakoniaa. Hän on ollut pari kertaa vanhainkodissa töissä.

– Yksinäisille vanhuksille oli viikon kohokohta, kun kirkosta tuli vapaaehtoisia kävelyttämään heitä ja lauluryhmiä. Vanhukset ovat elämää nähneitä ja herttaisia, kunnioitan heitä. Jos olisin itse vanha, olisi tosi kiva, jos joku kävisi moikkaamassa.

– Kun Jumala antaa ihmisille jotain, mihin he pystyvät luottamaan ja nojautumaan, se nostaa elämän ihan uudelle tasolle: he saavat voimaa vaikuttaa ympäristössään. Itse haluan tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa, sanoo lakimiehen tai markkinointialan urasta haaveileva Elena Murto.

Kirkkoa nykyään kovasti kritisoivien tahojen edustajia hän ei koskaan nähnyt vanhainkotien vapaaehtoistyössä:

– Kirkkoa syytetään jutuista, joita historiassa on tapahtunut. Se on hölmö syy vihata kaikkea. Kirkko tekee kuitenkin niin paljon hyvää juuri nyt.

Teksti: Janne Villa

Kuva: Jani Laukkanen