Musikaalisuuskin on armolahja

Liisa osaa myös arvostaa armolahjaansa, joka täyttää suuren osan hänen elämästään.

– Kun soitan ja laulan virsiä, juttelen siinä Jumalan kanssa, tai rukoilen häntä. Joskus hiljennyn laulaen, siinä mieleni rauhoittuu.

Aina laulut ja soitot eivät ole hengellisiä. Joskus Timosilla soivat kansanlaulut ja joskus myös rakkauslaulut.

– Mutta myös puolisoni pitää virsistä. Kun harjoittelen niitä siunaustilaisuuteen, hän istuu viereen ja laulaa mukana, Liisa Timonen kertoo.

Siunaustilaisuudet ovat hänelle mieluisimpia kanttorin sijaisuuksia. Soitolla ja laululla hän tuntee saattelevansa vainajaa ajasta iäisyyteen. Samalla hän tukee omaisia. Monesti käy nimittäin niin, etteivät he pysty laulamaan surultaan. Silloin Liisan huilunkirkas ääni johdattaa heitä säkeistöstä toiseen.

Liisa Timosella on kaksi rakasta laulua. Ensimmäinen on Oi, Herra, jos mä matkamies maan. Sitä hän hyräilee usein, ja siitä hyräily jatkuu muihin virsiin ja lauluihin.

– Toinen rakas virsi on Päivä vain ja hetki kerrallansa. Se kertoo, ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa; että Isä antaa kuormat, mutta Hän myös kantaa minua joka päivä kädessään.

Liisa on perinyt armoon nojaavan ja sallivan uskonsa isältään ja äidiltään, joiden mukana hän kulki pienestä pitäen kirkossa ja työ- ja ompeluseuroissa.

– Lapsuudenkodissa riitti se, että olin, ei tarvinnut pärjätä. Se riittää myös Jumalalle. Itselleni minun pitää vielä vakuutella, että olen hyvä tällaisenaan.

Teksti Eeva Vainio
Kuva Anitta Mutanen