Pappilan perinteet toivat turvaa

Kun Pirkko Aho, 62-vuotias eläkkeellä oleva matematiikan opettaja Inkoosta, käveli pienenä tyttönä mummonsa kanssa pitkin Orimattilan katuja, naiset niiasivat ja miehet nostivat hattua. Tämä tuntui Pirkosta aivan luonnolliselta, vaikkei hän oikein tiennytkään kunnioituksen johtuvan siitä, että mummo oli Orimattilan kirkkoherran rouva, Hanna Loimaranta.

Tosin pappeus on Loimarannan suvussa muutenkin tavallinen asia, sillä myös isoisän, Sakari Loimarannan, isä oli pappi ja Huittisten kirkkoherra Wilhelm Lindstedt. Pirkko Ahon omakin isä, Vilho Loimaranta, oli pappi ja rehtori Myllykoskella.

Pirkko Ahon lapsuudessa uskonnolla oli siis suuri merkitys. Erityisen voimakkaana muistoissa on juuri mummola, Orimattilan pappila, jossa elettiin vielä sodan jälkeenkin aivan kuin 1800-luvun säätyläisyhteiskunnassa. Oli palvelijoita, päivällinen katettiin tasan kello neljä ruokasaliin ja isoisä pukeutui aina pukuun ja piti päässään lierihattua.

Pappilassa vaalittiin tarkasti erilaisia uskonnollisia perinteitä, kuten hartaushetkiä. Nämä tavat olivat hyvin merkityksellisiä pienelle lapselle ja loivat pohjan koko turvallisuusrakennelmalle.

– On surullista, että nämä perinteet 60-luvulla yleisesti leimattiin tapakristillisyydeksi, Aho sanoo.

Pappilassa tehtiin myös runsaasti hyväntekeväisyystyötä. Ilmapiiri oli sydämellinen ja lämmin, ja ihmiset olivat aina tervetulleita puhumaan asioistaan. Auttamisessa ei kuitenkaan ollut kyse almuista, vaan taustalla oli aito välittäminen lähimmäisestä. Varsinkin pieni sodan keskelle syntynyt Pirkko vaistosi herkästi tapojen taustalla vaikuttavan aidon rakkauden.

– Lapsena koin Helsingin pommitukset, joissa Käpylän kotimme vaurioitui. Jouduin evakkoon Eurajoelle ja istuin peloissani pöydän alla, koska sukulaislapset olivat niin villejä. Nämä vaikeat olosuhteet hidastivat kehitystäni, ja opin puhumaan hyvin myöhään, Aho kertoo.

Sodan kauhujen jälkeen pappilan ilmapiiri vaikutti tervehdyttävästi. Tuntui aivan kuin olisi matkustanut aikakoneella menneisyyteen. Kun Pirkko Aho nyt katsoo valokuvaa, jossa hän on pienenä tyttönä mummonsa kanssa Orimattilan pappilan kuistilla, silmät kostuvat liikutuksesta. Mummoa on yhä ikävä.

Juuri nyt Pirkko Aho elää muutenkin suruaikaa, sillä rakas isä kuoli maaliskuussa 92-vuotiaana.

– Tunnen sydämessäni surua, mutta päällimmäisenä tunteena on suuri kiitollisuus Jumalalle rikkaasta elämästä sekä usko jälleennäkemiseen kaikkien rakkaiden kanssa.

Teksti: Päivi Aho