Tuli ihanuus

Herttainen mummo kertoo tulleensa uskoon jo rippikoulussa Herran kosketettua häntä. Hengelliset asiat jäivät kotoa pois lähtiessä. Suuntana oli kotiapulaisen työ Niemisjärven pienessä kylässä.
– Uskoni haihtui kun lähdin kotoa maailmalle, mutta Herra otti minut uudelleen puhutteluunsa.

Uskovainen työkaveri julisti evankeliumia elämällään.
– Se rouva aina lauleli ja hymyili, eikä koskaan tyrkyttänyt minulle uskoa. Kerran menin koivun juurelle istumaan ja sanoin itsekseni, että ’en minä mitään muuta kuin että jospa minäkin’, Elina Heiskanen kertoo kaihoisasti muistellen.

– Kun olin tosissani sen sanonut, Jeesus kuuli sen ja alkoi heti puhutella minua.

Ensin tuli katumus. Elina koki synniksi sen, kun oli sanonut rumasti jollekin tai tehnyt väärin toista kohtaan. Anteeksipyyntö lähimmäisille ja yläkertaan auttoi.
– Sain tulla armosta uskoon uudelleen.

Myöhemmin tie vei Kuopion sokeainkouluun apulaisen töihin. Eräänä päivänä silmiin osui lehti-ilmoitus: Palkataan kotiapulainen Kanadan Sudburyyn.
– Minun oli pakko vastata siihen ilmoitukseen. Sillä tavalla avautui tie tänne.

Sudburyn suuren kaivosteollisuuden paljaat mustat kalliot ottivat Elinan vastaan 1957. Alkuaikoina hän ikävöi Savon maille. Kuvitelmat Kanadasta olivat niin erilaisia kuin todellisuus:
– Kaikki oli uutta ja outoa. Olin kuvitellut, että kaikki on mukavaa. En yhtään ajatellut, että täällä jokapäiväinen elämä tulisi vastaan.

Töiden alkamisen lisäksi alkoi myös muuta:
– Se kehittyi sillä tavalla, että menin avioliittoon työnantajani kanssa jo 1958, Elina Heiskanen naurahtaa.

Polku kääntyi taas Jumalasta poispäin. Eräänä päivänä, kelloseppämiehen kuoleman jälkeen vuonna 1969, tapahtui lopullinen uudistuminen.
– Tunsin vain että Herra otti minut, minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa hänet vastaan. Tuli sellainen kutsuminen ja ihanuus, ja sellainen olo että olen nyt Herran oma.

Lähes 40 vuoden leskeyden, yksinäisyyden aikana Jumalasta on tullut tärkeä. Uskollinen Jumala on seurana.
– Joskus tuntuu, että ’muut kaikki hylkää vaan Sinä et’, Elina herkistyy.

Elina Heiskasen suosikkihetkiä ovat hänen itse vetämänsä tunninpituiset virrenveisuuhetket Finlandiakodin kappelissa. Ne alkoivat eräänä sunnuntaina, kun Elina ei päässyt kirkkoon huonon sään takia.
– Tuli mieleen, että mehän voimme mennä veisaamaan tuonne alakertaan. Menin sanomaan muille, että kuulkaa, eikö lähdetä laulamaan kun on sunnuntai.

– Sanon aina Jeesukselle, että mene sinä etukäteen, minä tulen perästä. Ja ole minunkin kanssani, komeiden metsämaisemien keskellä asuva Elina sanoo hymyillen.

Suosikkivirrekseen Elina mainitsee virren Joka aamu on armo uus. Sen sanoin on hyvä aloittaa päivä.

Teemu Holmi