Uskon liekki palaa

Sylvi Jauhiaisen puutarha Hollolassa on rakkaudella ja taidolla hoidettu. Emännän taitavan käden jälki näkyy myös sisällä; taulut ja käsityöt, kipsikuvat ja posliiniset seinälautaset kertovat monipuolisesta taiteellisuudesta.

– Minä vain tykkään tehdä, suunnitella, hän hymyilee vaatimattomana ja tahtoo antaa kunnian kaikesta Jumalalle.

Nyt laulu on vienyt tilaa muulta taiteen tekemiseltä. Sylvi Jauhiainen laulaa Hollolan kirkkokuorossa sekä ylistyskuorossa ja kehuu molempia ”tosi mukaviksi”. Esiintymisiä kuoroilla riittää, mutta jo viikoittaiset harjoitukset ovat Sylville ilo. Laulun lisäksi tärkeitä asioita hänelle ovat koti, terveys ja ystävät.

Enkelin
nimi

Vesannolla syntynyt, eri puolilla Suomea ja vuodesta 1967 Hollolassa asunut Sylvi Jauhiainen on tehnyt elämäntyönsä kaupan palveluksessa.

– Minulla oli sairaanhoitajan kutsumus, hän sanoo ja kertoo aloittaneensakin opinnot, mutta sitten rakkaus tuli väliin. Kaupassa työskennellyt aviomies sanoi, että hänen vaimonsa on oltava samalla alalla.

– Se oli kova paikka, Sylvi muistelee.

Hän alistui miehensä tahtoon mutta sanoo, ettei kadu, koska sai lapset. Esillä on kuvat kahdesta tyttärestä ja teini-ikäisestä tyttärenpojasta.

Erityinen ilo Sylville on se, että hän on mummona saanut ohjata lapsenlapsensa Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen, ”ja että lapsi on pysynyt uskon tiellä”.

– Kun poika kolmevuotiaana kuunteli lastenlaulukasettia, jolle äänittäjä oli maininnut myös säveltäjien nimet, muun muassa ’Suojelusenkeli, P.J.Hannikainen’, lapsi tuli luokseni ja sanoi: ’Mummo, onko minunkin suojelusenkelin nimi Peejii Hannikainen?’

– Yritin olla nauramatta ja sanoin, että voi ollakin, mutta vain taivaan Isä tietää meidän enkelin nimen.

Kirkkoon
kelillä kuin kelillä

Elämä ei ole kohdellut Sylviä silkkihansikkain.

– Kiitän Herraa myös kurituksista. Missähän minäkin olisin ilman niitä; kyllä rakkauteen liittyy myös kuri. Ja onhan meillä Jeesus Kristus! Hän on turva ja apu aina. Kyllä siitä voi kiittää niin hyvinä kuin vaikeinakin päivinä.

– Mieheni ei ollut uskossa. Kummallista, ettei meille oikeastaan tullut ristiriitaa näistä asioista. Hyväksyin hänet, mutta uskoani en antanut pois. Liittomme ei kuitenkaan kestänyt; erosta on toistakymmentä vuotta.

Usko on ollut osa Sylvin elämää lapsuudesta asti.

– Olin noin nelivuotias, kun isot siskot opettivat minulle iltarukouksen: ’Levolle laskeun, Luojani, armias ollos suojani, sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.’ Aikani mietin ja vihdoin kysyin, mitä sialla on tässä tekemistä. Savolaisena ymmärsin ’sijaltain’ sanan väärin.

– Siskot selittivät, että sija ei tarkoita sikaa vaan paikkaa, ja että Jeesus tulee hakemaan minut, ’jos en nousisi’. Muistan ymmärtäneeni siitä jotain, sillä alle vuoden vanha pikkuveljeni oli juuri kuollut.

Pyhäkoulussa ja koulun uskontotunneilla Sylvi oppi ymmärtämään lisää.

– Ensimmäinen ehtoollisella käynti oli valtava kokemus. Sen jälkeen kävin kirkossa joka pyhä, oikein paloin. Matkaa oli 10 kilometriä ja tie oli huono, mutta oli keli kuin keli, Sylvi meni kirkkoon.

Varpusen
tarina

Sylvi Jauhiainen sanoo, että sisin uskon liekki palaa koko ajan, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.

– Jumala on sitä liekkiä hoitanut, ja ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja tapahtuu. Esimerkiksi: työpaikallani myymälään ja varastoon tuli lintuja, joita sinne ei tietenkään saa tulla. Terveystarkastajat vaativat hävittämään ne. Kun huomasin, miten lintuja yritettiin seivästää, sydämeeni koski ja huusin mielessäni Jumalalle: Eikö ole muuta mahdollisuutta?

– Hän totisesti kuulee ajatukset! Hän vastasi heti. Vielä vapaana ollut lintu lennähti luokseni ja pysytteli kävellessäni tiiviisti aivan olkani lähellä, jolloin pyydystäjät eivät voineet tehdä sille mitään. Lähestyessäni siivouskomeroa lintu pyrähti raollaan olevasta ovesta sinne jo edelläni – Jumala ohjasi sen sinne, minne tiesi minun olevan menossa.

Komerossa lintu meni tyhjään laatikkoon.

– Heitin sen päälle työtakin ja lähdin kantamaan ulos. Myymälävalvoja luuli minun varastavan jotain ja vaati nähdä laatikkoon. Minä sanoin, etten voi avata, koska ’täällä on se lintu, jota te pyydystitte’. Hän ei uskonut, mutta pyysin hänet mukaani ulko-ovelle. Siellä annoin hänen ottaa työtakin pois laatikon päältä, ja lintu lensi taivaalle.

– Minulla on vieläkin ilo sydämessäni tuosta tapahtumasta. Se oli vain yksi varpunen, mutta vahva todistus siitä, että Jumala kuulee. Ja että kun hän huolehtii linnustakin, kuinka siis ei ihmisestä. Jos me luotamme Jumalaan, hän ohjaa myös meitä.

Teksti: Pia Perkiö Kuva: Markku Mattila