Väsyneenäkin olen Jumalan hoidossa

Minulla oli hyvä koti ja vaimo Sirpa, mutta tämä uskonasia ei ollut kunnossa. Aloin lukea lahjaksi saamaamme Kuvaraamattua ja sen sanoma alkoi elää. Soitin uskovalle sedälleni, ja hän rukoili puolestani. Koen, että siitä alkoi uskontaipaleeni.

Näin muistelee elimäkeläinen Markku Hallikas. Hän kertoo kasvaneensa lain alta vapauteen. Galatalaiskirjeen neljäs luku avautui Raamattua lukiessa ja siitä asti armo on ollut päivittäinen ilonaihe.

– Olemme armosta pelastettuja ja kaikki on jo täytetty.

Samoihin aikoihin, kun uskonasiat kirkastuivat, alkoi vaihe, jossa on ollut paljon vaikeuksia ja puristusta. Samanaikaisesti mies kertoo saaneensa osakseen monia hyviä Jumalan lahjoja, joista lasten Hannan, Miikan ja Joonan syntyminen on yksi parhaista.

Työttömyysjaksot, ahdistus ja epävarmuus elämän suunnasta ovat kuitenkin laittaneet miestä pienelle paikalle. Uupumusta tutkittaessa löytyi sydämestä kaksi erilaista vikaa, joita pyritään elokuisessa leikkauksessa korjaamaan.

Parhaillaan uuteen ammattiin kouluttautuva Markku Hallikas toteaa, että vaikeudet ovat kasvattaneet häntä. Jumalan hyvissä käsissä voi olla silloinkin, kun elämäntilanteet eivät ole mukavia. Jumalan rauha on se mikä kantaa tuntuipa miltä hyvänsä.

– Jumala haluaa viedä meitä syvemmälle itsensä tuntemisessa. Meidän ei tarvitse elää pinnallista elämää. Vaikeudet meitä juurruttavat ketä mihinkin, joko hyvään tai pahaan. Jos minulla ei olisi ollut sairautta, miten voisin mennä sairasta lohduttamaan?

Markku Hallikasta innoittavat armolahjat.

– Ne ovat seurakunnalle hyvin tärkeitä. Armolahjoilla rohkaistaan seurakuntaa ja niitä pitäisi päästä harjoittamaan terveesti.

Markku Hallikas kertoo muutama vuosi sitten olleensa Vekarajärven varuskunnassa työasioissa. Varusmiehiä nähdessään hän kertoo ajatelleensa, että nämä miehet ovat nyt elämän tärkeiden valintojen edessä. Meni vuosi, ja hän sai itse olla jakamassa Uusia testamentteja samassa varuskunnassa tuoreena Gideon-veljenä. Tämä tuntui hyvältä Jumalan johdatukselta.

Teksti: Kaija Antola