Virret kantavat arjessa

Mummo otti Merjan mukaan jumalanpalveluksiin ja seurakunnan retkille. Kirkkomatkat suuntautuivat kymmenen kilometrin päähän Tuusulaan kävellen tai linja-autolla. Erityisesti yksi juhannuskirkko jäi tytön mieleen voimakkaasti. Kirkossa tuoksuivat koivut ja suvivirttä, joka myöhemminkin on ollut rakas, veisattiin.

Merja liittyi kirkkoon täytettyään 15 ja kävi rippikoulun. Opiskelu vei Tampereelle ja työelämä kuljetti aikanaan Pohjois-Karjalaan. Sieltä löytyi elämän mies, jonka kanssa hän avioitui 35-vuotiaana.

Elämään tuli kriisejä. Lapsettomuus aiheutti suuria pettymyksiä, minkä seurauksena rukous tuli uudestaan tärkeäksi. Merja kypsyi puolisonsa kanssa ajatukseen sijaislapsista ja sai kaksi kaunista tummatukkaista tyttöä.

Kolme vuotta siten hän jäi leskeksi vain kolme ja puoli vuotta avioitumisen jälkeen. Mies vietiin tajuttomana sairaalaan jouluaattoa edeltävänä yönä. Hän kuoli pian tajuihinsa tulematta. – Aluksi syytin Jumalaa kaikesta. Pääsiäisenä lähdin sisareni kanssa kirkkoon kuuntelemaan Requiemiä. Silloin kykenin jotenkin hyväksymään tapahtuneen.

Lapset ja työ pitivät elämässä kiinni. Pikku hiljaa Merja lähti seurakunnan tilaisuuksiin ja tuli valituksi kirkkovaltuustoon. Yhdeksän vuotta sitten hän liittyi kirkkokuoroon.

– Laulaminen antaa paljon. Vaikka menen harjoituksiin väsyneenä, laulujen sanat ja yhdessä laulaminen nostavat murheesta. Saan laulaessa kokea rauhaa ja onnen tunteita, mikä auttaa taas jaksamaan.

– En osaa rukoilla ääneen, mutta virret ovat minulle rukousta.

– Käyn nykyisin kirkossa tyttäreni kanssa. Tyttäreni on tullut äidiksi ja minusta on tullut mummo. Kun katselin lasta ensimmäisen kerran, ihmettelin, miten viisas katse hänellä onkaan. Lapsi on täynnä rakkautta ja luottamusta.

– Uskon että tapaan mieheni, mummoni ja isäni kuoleman jälkeen ikuisuudessa. Miksi me olisimme maan päällä, jos ei olisi ikuista elämää?

Teksti ja kuva Kirsti Rautiainen