Persoona

Sanaa ”persoona” käytetään Pyhästä Kolminaisuudesta, joka on kolme persoonaa, mutta yksi essentia eli luonto tai olemus. Persona-sana tarkoitti muinaisessa latinassa näyttelijöiden naamiota, sittemmin muuallakin osaa, tehtävää, henkilöä, tietoista ja tarkoittavaa olentoa, persoonallisuutta. Tänään sana ”persoona” on yhä enemmän yleiskieltä kuin kristillistä puheenpartta tai vain näyttämötaidetta. Edelleen persoona kuitenkin sekä paljastaa että kätkee, naamarin lailla.

Kristinusko opettaa, että kun koetamme katsella Jumalaa, näemme kolme naamaria, kolme persoonaa. Ja Jumalan persoonat kaikki rakastavat meitä. Naamari paljastaa ja peittää. Rakkauden se onneksemme paljastaa.

Maailmassamme toimii kolminaisuuden lisäksi muitakin persoonia, jotka väittävät heijastavansa jumalallista rakkautta. Jotkut jopa sanovat, että me kaikki olemme salaisessa olemuksessamme yhtä ja samaa jumaluutta, josta, kun jaksaa raaputtaa, loistaa ihmeellinen jumalallinen rakkaus. En jaksa uskoa noin.

Minusta on sanomattoman huojentavaa tietää, että (kristillisen ihmiskuvan mukaan) minun ei tarvitse, vaikka yrittää toki pitäisi, pystyä heijastamaan täydellisesti Jumalan itsensä antavaa rakkautta. Tutumpaa on osoittaa ihan inhimillistä välittämistä. Siinäkin riittäisi hommaa yhdeksi eliniäksi. Elämme persoonien verkostoissa, ja jos rakastavia riittää, jaksamme.

Kun huomiomme on keskittynyt Jumalan lihaksi tulleeseen Sanaan, muu jää huomiotta ja näemme vain Jumalan kaikkeuden ja hänen rakkautensa. Sana samalla sekä paljastaa rakkauden että kätkee Jumalan suuruuden. Se on sen verran lyömätöntä juttua, että minusta on parempi jättää jumalallisen rakkauden osoittaminen hänelle, jolta se sujuu. Hän on luvannut myös jakaa sitä ihmisilleen, jos vastaanottamisen uskallusta ilmenee. Sitä odotellessa keskityn täällä vähän tähän ja vähän tuohon, toivottavasti joskus myös kaikkein oleellisimpaan.

Pekka Y Hiltunen