Tässähän tämä

– Sie elät?
– Niin siekii, vastasin nopeasti.
– Mistä niin päättelet?
– Kuolleet eivät puhu.
– Tiedä häntä, hän sanoi. Taitavat joskus puhua selkeämmin kuin elävät. Siksihän sinäkin hautausmaita kiertelet.
– Mie käyn vain hävittämässä elämänhallinnan harhaa.
– No, hävisikö?
– Eiköhän…
Hymyilimme toisillemme ja istuuduin.
Sitten hän kertoi, että hänen jo välillä paranemaan alkanut sairautensa, olikin äkkiä kääntynyt taas jyrkästi pahemmaksi.
– Ennuste on nyt kovin huono.
– Miten muuten, kysäisin kun en muutakaan osannut.
– Tässä tämä, hän vastasi kaljalasiaan kohottaen.
Se oli paljonpuhuva ele. Vavahdin. Muistin oman elämäni pohjalta, miten valtavana suruna sellaisen ihmisen vapaudenkaipuu ilmenee, jonka elämä on syystä tai toisesta puristunut pullon ympärille.
Tunsin suurta avuttomuutta. Sanat kuivuivat huulilleni.
Haudan äärellä seisoessani mieleeni nousi tilanne, jolloin olin ensimmäistä kertaa saarnaamassa täällä, entisen kotiseurakuntani jumalanpalveluksessa. Paikalliset ystäväni ja etenkin ns. alan miehet, siis entiset juomakaverini, uhosivat kovin, miten he tulisivat suurin joukoin minua kuuntelemaan.  
Vain yksi tuli.
Silloin katsoin häntä saarnastuolista käsin niin kuin voittajaa katsotaan. Sitähän hän tuona päivänä oli. Hän oli voittanut itsensä, häpeänsä, pelkonsa ja ympäristön mielipiteen istuessaan siinä kirkonpenkissä musta nahkatakki yllään.
Minulla ei ole valtuuksia taivaspaikkojen jakoon, mutta jotakin kutsuttujen ja valittujen välisestä erosta opin tuolloin juuri hänen kauttaan.
Ja nyt oli tullut hänen lähtövuoronsa.
Pieni pyöreä jälki hautanurmikossa kertoi mihin kohtaan uurna oli upotettu. Sen päällä oli valkoinen risti, jossa luki ystäväni nimi.
Nimeltä kutsuttuna.
Ja ristiltä käsin valittuna.
Ystäväni sanoin: ”Tässähän tämä.”

Pekka Maaranen