Aplodit elämälle!

Työhuoneeni seinällä on vuosia roikkunut paperilappu. En tiedä mistä se on tullut ja miksi se siinä on, mutta sen teksti on puhutellut minua aina. Lapussa lukee; Ihmisen ikävää vastassa on toisen ihmisen ikävä.

Selaan autoradioni kanavia. Kaaos ja kakofonia tunkevat tajuntaan kuin nyrkki. Kaikilla on jotain sanottavaa, eikä maailmasta tunnu laulettava loppuvan. Laulu ei ole mitään, mutta kohdatessaan kuulijansa, se on kaikki. Osuessaan se hoitaa kuin syli. Lauluntekijän kaipaus ja kipu halkaisee näkymättömänä ilmaa, läpäisee kuoren ja sulaa kuulijansa tajuntaan, yhtyy tunteeseen sanoina ja sävelinä. Siinä soi kaipaus ja ikävä, jota vastassa on toisen ihmisen ikävä.  Hyvän laulun kuullessaan sen etsii käsiinsä vaikka mistä saadakseen kuulla sen vielä kerran. Juuri siitä syystä, että se läpäisi kuoren.

Omissa konserteissani laulan myös isättömyydestäni ja puhun tyhjyydestä, joka niin usein tahtoo vallata mielen. On työttömyyttä, avioeroja, yksinäisyyttä, kipuja. Suurin kipu näyttää olevan, ettei elämällä tunnu olevan tarkoitusta. Laulan ja puhun siitä. Huomaan joskus kyyneleen kuulijan silmäkulmassa.

Kyynel kuulijan silmässä on minulle syli. Se on viesti turvattomuudelleni, etten ole yksin. Ikäväni on kohdannut kaltaiseni. Lauluni on läpäissyt kuoren. Meitä on kaksi. Rakkauteen tarvitaan kaksi.

Meillä ihmisillä ei ole toisillemme muuta tarjottavaa kuin oma ikävämme. Se kuuluu radio aalloilla ja tv-kanavilla. Näkyy lehdissä ja kirjallisuudessa, hehkuu taiteessa ja soi musiikissa. Huikein hetki on, kun ihmisen ikävä kohtaa toisen ihmisen ikävän. Yleensä sellaista kutsutaan hitiksi tai merkkiteokseksi. Kaikki nämä hitit kurottavat samaa. Kädet ylhäällä tavoittelemme elämäämme tarkoitusta ja etsimme turvattomuuteemme täyttäjää. 

Haluaisitko sinä kertoa omasta salaisesta kivustasi? Haluaisitko kertoa, että joskus tuntuu ettei elämällä ole suuntaa ja tarkoitusta. Moni haluaisi kuulla sinua. Uskallatko tuoda todellisen kipusi näkyville luottaen, ettet ole yksin. Rohkenetko kertoa aidosti omasta turvattomuudestasi, sillä juuri sitä janoiset haluaisivat kuulla. Ei nyrkistä vaan sylistä, jossa lepäät.

Täällä ei ole muuta pysyvää kuin turvattomuutemme ja Jumalan rakkaus meihin. Kaikesta kaaoksesta etsin käsiini sen viestin, joka nousee heikkoudesta, sillä se on syli. Sylissä voin kertoa olevani turvaton. Sylissä minun ei tarvitse suojella nyrkein heikkouttani. Sylissä kaikki laulut ovat yhtä ja rakkaus on kaikki. Arjen evankeliumi soi kaikkialla.

Avaan käteni ja jostain juuri nyt joku kuiskaa korvaani: ”Kädet nyrkissä ei voi antaa aplodeja elämälle.” 

Joel Hallikainen

www.joelhallikainen.com