Kohtalomme on yhteinen

Pieni salonkini on täynnä naisia. Periaatteessa tänne mahtuu kuusi, mutta kuten tänään hyvällä tahdolla kaksitoista. Osa istuu kukkasohvalla, osa lattialla, kaikilla on hiki, sillä Suomen suvi on yllättänyt niin alkuperäiskansan kuin vierasmaalaisetkin.

Tulemme eri maista, jotkut Pohjoismaista, osa USA:sta, naisen matka on ollut moniulotteinen ja pitkä. Voin aistia kasvoilla odotusta. Mistä mahtaa olla kysymys, voiko tällainen tila pitää sisällään salaisuuksia? Miksi minä olen täällä?

Meitä yhdistää erikoinen vapaaehtoistoiminta avioparien hyväksi eri puolella maailmaa. Oikeastaan lyhyt kirjainyhdistelmä ME. Erilaisista kulttuureista ja taustoista olemme toisiamme lähekkäin samassa veneessä, soudamme samaan suuntaan puolisoittemme rinnalla. Tavoite yhdistää, mutta tänä iltana ennen muuta se, että olemme naisina matkalla samaan suuntaan.

Hengitän syvään, katselen vieraitani ja mietin, toimiiko tarinani tänään. Osaanko kertoa oikeat asiat vieraalla kielellä.

Mutta tapahtuu tuttu ihme, salonki vie taas mukanaan. Sen tarinat, sadut ja salaisuudet kuljettavat elämämme kellarista ullakon aarteisiin ja oman ”asuinkerroksemme” erilaisiin huoneisiin. Pieni esine pysäyttää, levollinen karhupatsas ja hätääntynyt pupu alkavat puhua omaa kieltään. Kukkatyynyn tarinan takaa avautuu yhteys, jossa toteutuu Jumalan johdatus. Lapsuuteni leikkien kahvikupit nostavat pintaan tunteita. Piikkilankasydän kertoo riipaisevasti siitä, mitä ihmisestä voi tulla, kun hän saa mahdollisuuden. Kyltti 4711 Echt Kölnisch Wasser muistuttaa nuoruutemme hajuvedestä.

Ihme tapahtuu koska salonki on Jumalan juttu. Kun hän aloittaa remonttia, ei koskaan voi tietää, mihin se johtaa. Olen tehnyt vain sen, mitä tulee tehdä. Olen kulkenut polkua, jolla Jumalan tahto tapahtuu uudella ja tuoreella tavalla.

Voin aistia, miten naisten mielet lähtevät vaeltamaan omassa lapsuudessaan ja nuoruusvuosissa. Minullakin oli tällainen… Voi muistan, miten äitini kertoi… Voiko esine puhua noin väkevää saarnaa… Minunkin ullakollani on yhä aarteita, joita en ole osannut arvostaa…

On aika hiljentyä rukoukseen. Aiheita ei puutu. Naisten sydämet ovat auenneet jakamaan suruaan ja tuskaansa. Jonkun kipu on sanaton ja se kannetaan Jumalalle. Sairaudet, perheenjäsenet, jaksaminen, muutokset, yllätykset ovat kaikkien osana ajallaan ja tavallaan. Kaikkea ei aina osaa edes nimetä, eikä tarvitsekaan. Kyllä Jumala tietää, missä olemme ja miten jaksamme tänään.

Hän on lähellä heitä, joilla on särjetty sydän ja murtunut mieli. Yhtä lailla siellä, missä ilo on ylimmillään ja elämän riemua piisaa.

Vielä nimet kirjaan ja on aika sulkea salonki tältä illalta. Ovella joku kääntyy ja kuiskaa silmät loistaen: ”Tätäkö varten matkustin näin kauas. Nyt ymmärrän, miksi olen saanut suuren lapsuuteni talon takaisin. Jumala on jo pitempään kutsunut tekemään työtä naisten parissa. Tästä sain idean.”

Niinpä niin. Kukapa tietää…

Maija Nyman