Korkein hyvä

Rukouskutsu päättyi, mutta kilinä ja puheensorina jatkuivat. Aivan kuin julistus ”ei ole muuta Jumalaa ja kuin Allah ja Muhammad on hänen profeettansa” olisi aina kuulunut kahvittelun lomaan hämäläisessä seuraperinteessä. Palasin seuroista kulttuurisokin kokeneena ja arvokkaan hämäläisen opetuksen saaneena: ei pirä tehrä ittestä numeroo.

Suomalainen ilmaisee uskonsa eleettömästi, sanotaan. Liika innokkuus ja meuhkaaminen koetaan vastenmielisenä itsensä korostamisena ja esittämisenä. Sellaista se usein onkin. Mutta eleettömyyden vaarana on, ettei tehdä numeroa Jumalastakaan.

Ihminen on luotu siten, että hän tarvitsee jotakin, jolle omistaa elämänsä. Sellaista, jota voi etsiä ja löytää ja johon kiinnittää sydämen ja mielen. Kreikkalaiset viisaat nimittivät sellaista korkeimmaksi hyväksi. Korkein hyvä on se, jolle omistetaan perhe-elämä, periaatteet, työmoraali, pankkitili ja elämäntapa, muutamia mainitakseni. Jeesuksen mukaan ihmisellä on tasan kaksi mahdollista vaihtoehtoa korkeimmaksi hyväksi: eläminen omien tai Jumalan päämäärien hyväksi. Siis numeron tekeminen itsestä tai Jumalasta. Hämäläistä vaihtoehtoa ei ole.

Miten suuri on suomalaisen kristityn Jumala? Yksi hyvä mittari kristillisyytemme tilaan on se, mille nuoret ihmiset omistavat elämänsä. Vuonna 1993 kirkollamme oli 643 lähetystyöntekijää, vuonna 2008 heitä oli 369. Esitän tässä kaksi syytä siihen, että viidessätoista vuodessa suomalaisten luterilaisten lähetystyöntekijöiden määrä on laskenut puoleen.

Ensinnäkin, nuori ihminen voi omistaa elämänsä huutomerkille, mutta ei kysymysmerkille. Raamatun arvovallan rapautuminen kirkossa ja kristityn elämässä selittää ilman muuta kehitystä. Toinen selittäjä on, että yhä useampi meistä tekee numeron itsestään. Vuonna 2008 eräässä amerikkalaisessa yliopistossa tehtiin nuorten aikuisten keskuudessa tutkimus, jonka tulokset antavat suuntaa meidänkin tilanteeseemme.

Nuoria aikuisia pyydettiin panemaan tärkeysjärjestykseen mahdolliset esteet lähetystyöhön lähtemiselle. Joka kolmas ilmoitti tärkeimmäksi syyksi, ettei halua luopua omista kiinnostuksen kohteista ja mukavuuksista. Toiseksi tärkein syy oli turvattomat olot maailmalla. Vain joka kolmaskymmenes ilmoitti tärkeimmäksi syyksi, ettei ymmärrä, mistä lähetystyössä on Raamatun mukaan kyse, ja lähes yhtä moni käsityksen siitä, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia.

Yllättävä tulos. Onkohan talouskriisi sittenkään niin paha juttu?

PEKKA MÄKIPÄÄ