Kotimuistutus

Aamuvartioni päätösrukouksena käytän Herran siunausta. Armon anomisen ohella siunauksen tärkeimmäksi kohdaksi on muodostunut pyyntö ”kirkasta kasvosi meille” ihan siksi, etteivät maailman valot pääse häikäisemään.

Muutama päivä sitten tiluksieni syystöissä oli vuorossa perunannosto. Suurin toivein aloin kuokkia vakoja auki, sillä olin lannoittanut maan hyvin ja mullannut ja kitkenyt kesän aikana perunanmaani useita kertoja. Varren kasvu olikin ollut lupaavaa. Pettymykseni oli kuitenkin suuri kun huomasin, että perunoita tuli, mutta valmiiksi syötyinä. Vesimyyrät olivat verottaneet sadosta ainakin kaksi kolmasosaa. Uskokaa tai älkää, mutta en kironnut. Kyynel tosin pusertui silmänurkkaan tuhoa katsellessani, sillä muistin kuinka olin perunaa istuttaessani pellon laidalla polvillani rukoillut, että Herra siunaisi uurastukseni.

Ei siunannut tai jos siunasi, niin vesimyyrien laariin.

Sain kuitenkin niin siunauksen kuin rukousvastauksenkin. En tosin menestyksen tai materian kautta, vaan Herramme valisti kasvonsa potaattikadon kautta.

Pellon laidalla kyyneleitä kuivatessani en alkanutkaan syyttää Jumalaa siunauksen laiminlyönnistä, vaan aloin pohdiskella omia laiminlyöntejäni. Tutkin itseäni ja mietin, mitä olin tehnyt väärin tai jättänyt kokonaan tekemättä.

Seuraavana aamuna luin erästä vanhaa hartauskirjaa. Siinä kerrottiin taidemaalarista, joka sai tehtäväkseen maalata kuvan rappiolla olevasta kirkosta. Hän maalasi taulun, joka esitti ehjää ja hyväkuntoista kirkkorakennusta. Vasta taulun tarkempi tutkiminen paljasti, että kirkon ovensuussa olevat uhriarkut olivat paksujen hämähäkinseittien peitossa. Tämä oli taidemaalarin näkemys rappiokirkosta.

Minulle se oli Opettajalta tullut kotimuistutus, jonka kautta tiesin, mikä on Jumalan tahto kohdallani tänään ja miten muutan sen tekemiseksi.

Mistä sitten ensi talven perunat? Huomista varten tulevat uudet ohjeet.