Kristityn metamorfoosi

Mitä sitten tapahtuu? Kahden vuoden jälkeen niin auttamis- kuin evankelioimisinnossa näyttää useimmilla käyvän selkeä laskusuhdanne – ja ikävä kyllä pysyvä sellainen. Käsi sydämelle, sisaret ja veljet, kaikki me yli 5,10,15, 20… vuotta tietä vaeltaneet, monestiko tuli männä viikolla tavalla tai toisella kerrottua Herran hyvistä töistä entä otettua vastuuta talkoissa tai vanhustenpiirissä?

Luonnossa kutsutaan metamorfoosiksi sitä kehityskulkua, jossa toukasta tulee kotelovaiheen jälkeen upea perhonen. Kristityn metamorfoosissa, jota myös opetuslapseuttamiseksi kutsutaan, on monta mahdollista suuntautumisvaihtoehtoa. Eniten houkuttaa vaarattoman nautiskelijakristityn olomuoto. Miksi riehua etulinjassa koko Herran sotisovassa kun peräpenkkiä kuluttamallakin pääsee perille? Nautiskelijakristitty saapuu seurakuntaan asenteella, mitähän viihdykettä minulle tänään mahtaa olla tarjolla, ja hänen armoituksistaan parhaassa terässä on kritiikin armolahja. Seurakunnan moninaiset vapaaehtoistoimet, erityisesti lapsi- ja nuorisotyössä, riutuvat tekijöiden puutteessa, mutta niihin nautiskelijakristitty ”ei koe kutsumusta”. Nautiskelijakristitty on usein myös koditon kiertelijä. Mikään seurakunta tai oppi kun ei tunnu täysin vastaavan omia odotuksia.

Suorittajakristittyä ei sitä vastoin voi toimettomuudesta syyttää. Kaikessa hän on ”vanhemman veljen” asenteella mukana, velvollisuudesta, ei sydämen palosta. Armo on parissa vuodessa kadonnut omalta kohdalta ja niukasti sitä on tarjolla muillekin. Suorittajakristitty on myös tiukka pyhityselämän kannattaja, jolla on varsin selkeät näkemykset aina musiikkimausta hameen pituuteen saakka. Suorittajakristitty ei varsinaisesti ole kiinnostunut toisista ihmisistä ihmisinä, ainoastaan evankelioitavina olioina. Silti hänet löytää hämmästyttävän usein juuri aktioista ja evankelioimisturneilta, siellä kun saa astua esille niin sopivalla kuin erityisesti sopimattomalla hetkellä

Ehkä olomuotomme kristittynä ei ole kumpikaan noista, mutta keskeneräinen metamorfoosimme silti on. Vajavaisuudestamme huolimatta Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikallamme sen vajavaisen joukon keskellä, mihin sitten kuulummekin. Jumala ei etsi työtoverikseen pyhimyksiä, vaan syntisyydestään tietoisia tavallisia ihmisiä. Isän kärsivällisyydellä hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saamme puolestaan olla avaamassa lähimmäisillemme tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja.

Sari Essayah