”Kun saapuu syys…”

Tämän aukon synnytti pitkähkö viipymiseni pullotetun olemattomuuden ympyröissä. Vuosien ajan pidin kemiallisin konstein todellisuutta mahdollisimman kaukana itsestäni. Näin syntyi tyhjiö, jonka täyttymiseen tarvittiin Totuus itse. Evankeliumin ainutlaatuista ydintä on se, että Golgatan ristillä Jumala asettuu näkyväksi niille, jotka eivät häntä etsi eivätkä kysele. Harhojen ja itsepetoksen tyhjentämässä maailmassani huomioni kiinnittyi väkisinkin häneen, joka sanoi jo nimekseen: ”Minä olen.” Lopullinen murtumakohta oli tajuta ainoa mahdollinen, ja vieläpä kaksisuuntaisesti. Ensin uskoin ja ymmärsin, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja synteihinsä kuolleen ihmisen. Ja heti perään sen, että ellei tämä todellisuus kelpaa, homman joutuu tekemään itse.

Jos näin ei olisi, uskollani ei olisi mitään perustetta.

Mutta kun näin on, liittyvät elämäni kaikki pyhyyden kokemukset jollakin tavalla heikkouteen. Vietän hiljaisuuden retriittini varhaisina aamuhetkinä työhuoneeni yksinäisyydessä. Pari aamua sitten väsäsin Top ten -listaa elämäni pyhistä hetkistä. Etsiskelin tuokioita, joissa Pyhyyden läsnäolo on ollut konkreettista. Ja vaikka taistelin lapsellisuuttani vastaan ja yritin murjoa Pyhyyttä ikäiselleni sopivampaan ja kypsempään muotoon, lopputulokselle en mahtanut mitään.

Nimittäin, jos jätän uskon syntymisen murtavat hetket listani ulkopuolelle, niin kärkeen kiilaa kirkkaasti lyhyt aamuyön tuokio Oronmyllyn Myllytuvan yläkerrassa. Siellä eräs silloinen työtoverini lauloi kyyneleet ja koko eletty elämä silmissään palaen minulle laulun ”Kuolleet lehdet”. Siinä veljeni välkähteleviä silmiä katsellessani tajusin näkeväni samanaikaisesti eilisen, tämän hetken ja tulevaisuuden. Kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen.

Sillä uskolla elää. Ikuisesti.

Pekka Maaranen