Nauru elämälle ja kuolemalle

Karnevalisaatioon kuuluu monenlaisia merkkejä. Viiltäviä underground-vitsejä sellaisista pyhistä itsevaltiaista kuin aikanaan Stalin ja Hitler. Hovinarrin ivailu kuninkaasta ja arkkipiispasta.  Kaikkia huvittavat suuret teologiset ja filosofiset väittelyt: tuleeko hiiri autuaaksi, jos se hukkuu ehtoollismaljaan?

Samaa sukua on myös niin sanottu hirtehishuumori. Se on naurua kuolemalle tai ihmisen pahuuden äärimmäisille ilmenemismuodoille. Läpinäkyvyydessään ja mielettömyydessään ne ovat naurettavampia kuin mikään muu, mitä ihminen keksii.

Joskus karnevaalinauru on ainoa tapa selviytyä todella suurista ihmisen murhenäytelmistä, yksittäisistä ja yhteisistä. Mitä enemmän ihmiselle tai ilmiölle nauraa, sitä pienemmäksi se muuttuu.

Pohjimmaltaan elämälle ja ihmisille nauraminen on siis niiden asettamista siihen asemaan, mihin ne oikeasti kuuluvat. Ihmiselämät ovat tavattoman lyhyitä, kämmenenleveyksiä. Yhden ihmisen teot maailmankaikkeudessa ovat hymyilyttävän pieniä.

Elämän lyhyyttä ja ihmisen pienuutta on kuitenkin vaikea havaita, ellei sitä vastassa ole Jumalan suuruus ja ikuisuuden loppumattomuus. Tästä seuraa merkillinen paradoksi: ellei usko Jumalaan, ei osaa nauraa elämälle.

Kun usko Jumalan kauhistavaan pyhyyteen ja käsittämättömään rakkauteen on kateissa, tähän ainoaan elämään rupeaa suhtautumaan kuolemanvakavasti. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole mitään sen suurempaa.

Silloin alkaakin etsiä niin epätoivoisesti onnea, että epätoivo leviää koko elämään. Olisihan se kauheaa, jos onni ei tulisi koko elämän aikana. Kaikki kortit olisi käytetty eikä uutta jakoa olisi. Ei olisi edes vaihtokortteja pöydällä.

Jumalaan uskovalla on lintuperspektiivi elämään. Elämä näyttäytyy osana ihmistä paljon suurempia tapahtumasarjoja: osana Jumalan suunnitelmia, Jumalan maailmanjärjestystä, ikuisuuden aikakausia, kutsumusta — miten nyt kukin sitten niitä haluaa nimittää.

Silloin ei ole enää niin kovin tärkeää, löytyykö onni tässä elämässä. Onni on kuitenkin vain nuttu, joka kuluu, reikääntyy ja päätyy muutamaksi raidaksi elämän räsymattoon.

Lintuperspektiivistä voi myös nauraa ihan mille vain. Myös pyhyydelle silloin, kun se on rakennettua, tilapäistä ja ihmistekoista. Eikä sellainen ole jumalanpilkkaa. Pikemminkin päinvastoin.

Suurinta jumalanpilkkaa on tämän elämän pitäminen niin merkittävänä, että itse Jumalankin tulee vain palvella meidän talouttamme, terveyttämme ja henkistä hyvinvointiamme.

Leena Huima 

kxlpd$nrwlsruwwl.il

Kirjoittaja on Kirkkohallituksen jäsen ja Helsingin Yliopiston tohtoriopiskelija.