Olenko sinulle rakas?

Aloitin tässä hiljattain kirjoittamisen opiskelut. Kouluttautuminen kestää vuoden ja toteutetaan monimuoto-opiskeluna, internetiä hyödyntäen. Kirjoitustehtäviä on paljon, ja mitä erilaisimmista aiheista.

Erään tehtävän myötä ajauduin muistelemaan ensisuudelmaani. Kiitollinen aihe sikäli, että tuon veret seisauttavan miehuuskokeen muisto on yhä hämmästyttävän kirkas.

Tapahtumapaikka, jossa tunnustan haikein sydämin käyneeni vielä aikuisenakin, oli paikallisen osuuskaupan takapiha.

Siinä seinustaa vasten, kehäkukkapenkin reunuskiveä korokkeena käyttäen, onnistuin kuin onnistuinkin kurkottamaan jonkinlaisen suudelmantapaisen rakastettuni huulille. Ja maailma räjähti, sydän paloi soihtuna, ja sata syntymää ja sata kuolemaa kulki lävitseni.

En tiedä iskikö epäusko vai kytikö minussa jo silloin sanankäyttäjän armolahja, koska en jättänyt rakkauden viestiäni pelkästään toiminnallisen osion varaan. Mieleeni nousi jostakin elokuvasta, tai Elokuva-Aitta lehden nyyhkynovelleista oppimani repliikki: Mie en voi elää ilman sinua. Sen huokasin hänelle kuin Gregory Peck´in karjalaisversio.

Vaikka tuo ensisuudelma saatesanoineen onkin vuosien myötä joutunut monasti luovuttamaan ykköspaikkansa suudelmien top-ten listallani, se nyt taas – vuosien kultaamana – hivuttautuu kohti kärkeä.

Tuon kaiken muisteleminen vei minut pohtimaan myös tätä päivää. Ajattelemaan sen rakkauden olemusta joka tänään elämääni kannattelee. Ja sitä päivittäistä vuoropuhelua, jonka Jumalan täydellinen rakkaus ja oma täydellinen turmellukseni minussa käyvät.

Tuossa dialogissa Jumalan vuorosanat ovat pysyneet muuttumattomina. Minun vuorosanani sen sijaan ovat huvenneet vähiin. Ensirakkauden räppimäiset ja runsaseleiset Rakas Jeesus, kiitos Jeesus, rakas Jeesus -mantrat ovat kuivuneet huulilleni. Totuus on jättänyt käyttööni vain yhden hieman vaihtelevanpituisen ja vaihtelevasisältöisen monologin. Synnintunnustuksen.

Ainoaksi mahdollisuudekseni rakastaa Jumalaa on jäänyt Jeesuksen tarvitseminen. Itse asiassa se on se sama tunnustus, jonka lausuin tuolla osuuskaupan takapihalla: Mie en voi elää ilman sinua.

Tässä Totuudessa ihminen kuolee, syntyy, ja elää. Iankaikkisesti.

Ilman tätä totuutta suutelen kuin Juudas.

Pekka Maaranen