Pääsiäisen paradoksi

Olen aina rakastanut pääsiäistä enemmän kuin joulua. Pääsiäisen paradoksi: kuolemalla voi voittaa kuoleman, sopii yksilöön ja yhteiskuntaan. Kriisissä – avio- tai ikäkriisissä – ihminen joko käpertyy itseensä ja alkaa syyttää muita tai etsii uusia ratkaisuja. (Sana 2.4.2009)

Pääsiäisen paradoksi sopii yhä synkkenevään globaaliin talouskriisiin. Nyt on mahdollista löytää uusia ratkaisuja tai sitten maailman valtaa masennus, protektionismi ja nationalismi.

Pääsiäisenä tulee aina pohdittua mennyttä ja tulevaa. Omaan tarinaani kuuluu tiiviisti kirkko. Haluan kertoa miksi.

Kempeleen kunnan historiikissa on puhutteleva kuva, johon on koottu Kempeleen tiilitehtaan työläiset vuonna 1918. Ryysyläisten keskellä on vain yksi nainen: Liisa Ollakka, isoäitini.

Kerrotaan, että kekseliäs isoäitini oli onnistunut estämään isoisäni lähtemästä kansalaissotaan piilottamalla tämän ainoat ehjät päällyshousut. Kuulemma ”torrakkokin” oli ollut jo valmiina, mutta eihän mies voi sotaan ilman housuja lähteä. Näin minulle on kerrottu.

Kansalaissodan julmuuksien seurauksena isäni piti kirkkoa ”lahtarien kirkkona”. Hän erosi rippikoulun jälkeen kirkosta, mutta vei aina uskollisesti minun lisäkseni muutkin Raksilan lapset pyhäkouluun, mutta aina joko Pelastusarmeijan tai Metodistikirkon pyhäkouluun. Siis ilmeisesti isäni oli uskon asioista kiinnostunut mies, mutta ”lahtarien kirkosta” hän pysyi tiukasti erillään.

Äitini oli Metodistikirkon aktiivi. Minulla on lämpimät lapsuuden muistot kirkosta, jossa äiti soitti kitaraa ja alttaritaulussa Jeesus kulki vetten päällä. Metodistikirkko 50-luvun Oulussa muistutti latinalaisen Amerikan perusyhteisöliikettä. Seurakuntalaiset itse rahoittivat seurakunnan toiminnan ja maksoivat mm. papin palkan. Seurakunta oli köyhän puolella. Pastorit itsekin olivat köyhiä. Seurakunnan pastori kävi meilläkin usein sunnuntaina syömässä.

Ihan viime vuosikymmenelle saakka monissa seminaareissa myöhään yöllä, silloin kun parhaat keskustelut käydään, joku itkusilmässä kertoo syvät haavat jättäneistä kokemuksista, kun kirkkoherra ei suostunut siunaamaan kirkosta eronnutta vainajaa omaisten pyynnöstä huolimatta. Yleensä asia oli tullut omaisille suurena yllätyksenä. Näin avautuivat kansalaissodan haavat seuraavallekin sukupolvelle.

Sama ilmiö toistui kun Lipposen ensimmäinen hallitus käynnisti projektin, jolla selvitettiin kansalaissodassa hävinneiden kohtaloa. Ihmiset ottivat yhteyttä ja kertoivat sukunsa tarinoita. Järkyttävimpiä olivat tarinat kuolleiden punikkien lasten ”uudelleenkasvatuksesta”.

”Lahtarien kirkosta” on nyt tullut kansankirkko ja rauhankirkko.

LIISA JAAKONSAARI

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...