Primitiivireaktio
Jokin aika sitten Ranskassa tehtiin tutkimus, jossa 5–13-vuotiaille lapsille ja nuorille aikuisille näytettiin kansanedustajaehdokkaiden kuvia. Lapsia pyydettiin valitsemaan valokuvista se henkilö, jonka haluaisivat ”kapteeniksi laivalleen”. Aikuisia pyydettiin osoittamaan ”pätevimmältä” vaikuttavat. Kun verrattiin, ketkä tulivat todellisuudessa valituiksi parlamenttiin, nämä valokuviin perustuvat valinnat osuivat oikeaan 60–64-prosenttisesti – lasten valinnat vielä tarkemmin kuin aikuisten. (Sana 19.3.2009)
Me kaikki olemme primitiivisten tunteiden vietävissä. Olemme kuin isää tai äitiä etsiviä lapsia. Jos pappi on itsevarma ja pukee ajatuksensa sanoiksi matalalla, miehekkäällä äänellä, hänen ajatuksiaan uskotaan. Naispapilla voi ehkä olla vähän korkeampikin ääni. Siististi pukeutunutta poliitikkoa kuunnellaan tarkasti varsinkin, jos puheääni on silkkinen ja hampaat valkoiset. Jos autokauppias on kammannut tukkansa ja katsoo asiakasta rehdisti silmiin, käy kauppa kuin siima. Näin se vain on.
Vai uskotko kimittävää pappia, jonka kädet vapisevat jännityksestä? Ostatko käytetyn auton myyjältä, joka väistelee katsettasi likaisessa T-paidassaan? Luotatko huonohampaiseen poliitikkoon, joka haisee hieltä ja mumisee, ja joka on pukeutumisesta päätellen lähdössä kuokkimaan perunoita?
On helppo uskotella itselleen, ettei ulkoinen olemus minuun vaikuta. On helppo väittää, että keskityn ihmisen todellisiin ajatuksiin enkä siihen, miltä hän näyttää, kuulostaa tai haisee. Tässä piilee paradoksi; mitä korkeammalla tunteiden yläpuolella kuvittelee olevansa, sitä varmemmin on niiden vietävissä. Mutta jos tunnustaa olevansa heikko ja pinnallinen, on mahdollisuus löytää jotain tärkeää.
Se tärkeä asia on, että epävarmin ja kimittävinkin pappi saattaa pudotella suustaan varsinaisia kultajyviä. Suttuisimmallakin poliitikolla voi olla mielessään kaikkien aikojen viisaimpia näkemyksiä, jotka eivät paranisi hampaita valkaisemalla. Epämääräisimmältäkin autokauppiaalta saatat löytää oikean helmen autoksi. Ja halvalla.
Kun tunnustaa pinnallisuutensa ja kunnioittaa kaikkia – myös niitä, jotka eivät panosta ulkokuoreen – löytää ihmisistä hämmästyttävää jaloutta ja viisautta. Sitä ihmettelee, miten minä olen tällainen onnenpekka, että jatkuvasti pääsen itseäni parempaan seuraan.
Sen verran pinnallisena ajattelin kuitenkin pysyä, että kokouksiin vaikkapa Euroopan komission tärkeiden rouvien ja herrojen kanssa vaihdan Jussi-paitani kauluspaitaan.
MATTI RIDANPÄÄ
Kirjoittaja työskentelee humanitaarisen avun suunnittelijana Kirkon Ulkomaanavussa.