Siellä jossakin…

Halutessaan voi etsiä kapeiden kansikäytävien nurkasta oman paikan, mutta voi myös antautua seurustelun ja hyvän musiikin pyörteisiin. Sitäkin piisaa sopivasti meille Sana-lehden 70 lukijalle muiden matkaajien seassa.

Vaikka sielu etsiytyy levon tilaan, samalla silmät jo tähyävät seutuja, joissa veteraani-isä taisteli, haavoittui ja kohtasi elämänsä naisen. Historian kipeät ja merkittävät vuodet yhdistävät meistä monia. Jossain kaukana kuulee tykin jyskeen, kun vain antaa mielikuvitukselle luvan. Kahden kansan nuorukaiset siellä kolistelevat aseitaan. Vasta poikaset on käsketty rintamalle. Kuolema, pelko, ahdistus ovat läsnä. Eletään välillä asemasotaa ja tehdään monenmoisia puhdetöitä, joita on yhä tallella.

Rantaudumme ja vaellamme kohti Aleksanteri Syväriläisen luostaria. Niittykukat juhlivat kesää, naiset ovat peittäneet päänsä kauniilla huiveilla, hameet viistävät maata. Se on siinä. Luostari, jonne haavoittuneet tuotiin sairaalahoitoon. Isäni muiden mukana. Millainen valitus ja kuoleman lemu mahtoikaan leijailla nyt valkeaksi kalkittujen seinien sisäpuolella. Onneksi oli kuitenkin sairaala.

Pitkä hoitamaton rakennus kaiken keskellä herättää huomiotani. Se olisi paremmin sopinut entiseksi sotasairaalaksi. Opas toteaa siinä toimivan nykyisin mielisairaalan ja johtaa meitä nopeasti eteenpäin. En voi liikahtaakaan. Täällä kaiken entisöidyn lehtikullan keskellä elää yhteiskuntaan kykenemättömiä. Epämääräisissä ikkunoissa roikkuu valkeita pitsiverhoja. Joku valkeatakkinen on tupakalla ulko-ovella. Näen ikkunoissa nuorten miesten päitä rinnakkain. He vastaavat apaattisina vilkutukseeni. Kurkkua kuristaa. Taloon saattaa mahtua satoja potilaita, jotka eivät kenties pääse ikinä ulos. Nuori matkatoverini näkee asian toisin: ”He ovat kuitenkin täällä pyhän keskellä.” Jään miettimään Jumalan läsnäolon salaisuuksia.

Ajatukseni eivät asetu, mieli etsii: sota ja usko, tuskahuudot menneiden ja nykyisten huulilla. Jäljelle jää hämmennys, ihan oikea ja terveellinen. Olen kuitenkin jollain tavalla juurillani, oman tarinani alkulehdillä. Tästä pitäisi ymmärtää myös itseään. Yritän.

Matka oli kuin elämä itse. Paluuta jonnekin, jossa en ole ollut, mutta joka koskettaa minuakin. Verta ja kullan kimallusta – Jumalan ja ihmisen maailman kohtaamispaikka.

Kannatti lähteä matkalle.

Maija Nyman

pdlmd.q|pdq$vdqd.il