Ihmisen näkökulmasta Jumalan käsittämättömässä armossa ei ole mitään tolkkua.
Torstai 23. toukokuuta. Nimipäivää viettää Lyydia, Lyyli, Lydia

”Ubuntu”


Vieraillessani viitisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa isänmaassani Etiopiassa minulla oli paljon ihmeteltävää. Mummo, joka siunaili tauotta kielellä, jota en ymmärtänyt. Setä, joka halusi taata viihtyvyyteni kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän muun muassa tarkisti jokaisen vessan siisteyden, ennen kuin päästi minut paikalle, sekä osti uudet lakanat, jotta en joutuisi yöpymään hotellin (puhtaissa!) lakanoissa.

 

(Sana 1.11.2007)

 

Lisäksi oli joukko sukulaisia, tuttavia ja tädin aviomiehen veljen lapsia, joiden nimistä en aina ihan päässyt selvyyteen. Eniten minua kuitenkin ihmetytti vastaanotto, jonka minä ja veljeni saimme.

 

"Me olemme odottaneet teitä. Ihana vihdoin nähdä teidät. Olemme ikävöineet ja rakastaneet teitä."

 

Minun kysymykseni kuului: "Miten te voitte rakastaa meitä, emmehän me ole koskaan edes tavanneet? Mehän saatamme olla vaikka miten idiootteja ja ikäviä ihmisiä."

 

Serkkuni vastaus oli yllättävä: "Emme me rakasta teitä siksi, että olisitte jotenkin hyviä tai täydellisiä, vaan siksi, että olemme sukua. Me kuulumme samaan perheeseen."

 

Jäin hölmistyneenä miettimään kuulemaani.

 

Lukiessani Etelä-Afrikan entisen arkkipiispan ja Nobelin rauhanpalkinnon saajan Desmond Tutun kirjaa Anteeksiantaminen – tie tulevaisuuteen löysin sanan, joka kuvaa kokemaani. Ubuntu on sana, joka sisältää ajatuksen jaetusta ihmisyydestä; minun ihmisyyteni on kietoutunut sinun ihmisyyteesi. Olen ihminen, koska kuulun muihin ihmisiin. Minä osallistun ja jaan.

 

Ubuntu on jotain hyvin toisenlaista kuin yksilöllisyys, jota postmoderni eurooppalainen kulttuuri korostaa.

 

Tutustuessani sukulaisiini ja sukumme historiaan on ollut arvokasta nähdä miten ubuntu toteutuu päivästä toiseen. Se ei ole rakkautta, joka perustuu suorituksiin. Toisaalta se ei myöskään ole välinpitämättömyyttä, jossa yhteisymmärryksen pohjana on se, etteivät ihmiset ole kiinnostuneita toistensa tekemisistä.

 

Minun etiopialaiset sukulaiseni itkevät ja nauravat, huutavat ja haukkuvat, halaavat ja pussaavat. He ovat tehneet suuria virheitä ja saaneet kärsiä paljon. Katsoessani heitä en näe yksimielistä joukkoa, näen yksilöitä, jotka eivät läheskään aina tule toimeen keskenään.

 

Kuitenkin ymmärrys siitä, että he kuuluvat samaan sukuun, pakottaa etsimään tietä anteeksiantoon ja sovintoon. Anteeksiantamisen tekee mahdolliseksi ymmärrys itsestä osana samaa ihmisyyttä. Minua ei ole ilman sinua. Jos sinä kärsit, minäkin kärsin.

 

Hanna Mithiku 

 

Kirjoittaja on ihmettelijä, kyselijä ja kyseenalaistaja, joka opiskelee kehitysmaatutkimusta ja teologiaa Helsingin yliopistossa.

 

 



Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin