Uni kuolleesta äidistä

Sisimmästäni löytyy kaksi muistikategoriaa. Toisessa on sellaisia tapahtumia joiden muistaminen vaatii ponnistelua, toisessa ne jotka ovat mielessä aina.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten tapahtunut vanhempieni kuolema kuuluu jälkimmäisiin. Silloin minuun aukesi haava, joka on ollut kiinteä osa elämääni. Silloin alkoi myös taistelu siitä, hyväksynkö haavani vai torjunko sen katkeroitumalla.

Minulla on merkillinen kokemus tästä taistelusta niiltä vuosilta, jolloin katkeruus oli voitolla. Asunnottomuus oli ajanut minut eräänä iltana yöpymään radanvarren vaihdekoppiin. Tuona yönä näin unen äidistäni. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Tuohon aikaan kielsin vanhempieni kuoleman sellaisella vimmalla, että he tulivat usein uniini. Unen hämmästyttävyys on siinä, että useita vuosia myöhemmin, kun istuin kirjastossa selaillen Mika Waltarin runokirjaa Pöytälaatikostani, minun uneni löytyi sieltä. Ihan sanatarkasti.

Waltari kuvaa runossaan äitinsä menettänyttä nuorukaista, joka keskellä päivää saa yllättävän viestin. Sen tuo nuorempi veli – ”hän joka niin vähän eli, kuolema keuhkoissaan”. Näin tapahtui myös unessani. Ero oli vain siinä, että minulla viestintuojana toimi jo lapsena keuhkokuumeeseen kuollut vanhempi veljeni Martti. Olen nähnyt hänestä vain valokuvan, jossa hän makaa arkussaan. Unessa Martti oli aikuinen, mutta tunnistin hänet heti.

Viestin sisältö on riemastuttava: Äiti onkin lähikylässä. Joen takana. Rannassa on vene. Mene veljeni, mene!

Ja sitten. Kuin uneni kertausta. Itkunsekaisen riemun pakahduttamin sydämin juoksen jokea kohti. Äitiä etsimään. Ja voi, miten maailma hohtaa!

Riemu äidin löytymisestä vaihtuu kuitenkin kolkkoon todellisuuteen

VR:n kopissa heräsin.

Lukusalissa murruin elämäni puhdistavimpaan itkuun.

Waltarin runo päättyy sanoihin:

”Tuijotan mustaan veteen,  

on kuin nousisi eteen ristikko suunnaton.

Toiset niin rauhassa nukkuu,  

oi äiti kun poikasi hukkuu.

Pimeyteen.”

Niin olisi käynyt minullekin.

Jeesus kuitenkin tuli ihmiseksi juuri siksi ”ettei yksikään hukkuisi”.

Ja ne naulat vetivät.

Pekka Maaranen

shnnd.pddudqhq$ss.lqhw.il

Kirjoittaja on Ruokolahdella asuva evankelista ja vapaa kirjoittaja.