Varovainen uuden vuoden lupaus

Otin vastaan uutta vuotta tyttäreni kanssa. 7-vuotiaan into tarttui minuunkin. Yhdessä suunnittelimme ja valmistimme menyyn. Ensin tosin menimme pelastusarmeijan temppeliin, jossa toisten kanssa rukoilimme ja siunasimme tulevan vuoden.

Illan hämärtyessä katoimme pöydän kauniilla lautasilla. Nuo lautaset ovat aivan erityisen rakkaita meille. Rahallisesti ne eivät ole arvokkaita, mutta niiden tunnearvo on mittaamaton. Sain ne lahjaksi isältäni, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin, pikkuruiseen yksiöön Helsingin Punavuoressa. Isää ei enää ole, mutta hänen jättämänsä jäljet näkyvät ja tuntuvat meissä, jotka saimme olla häntä lähellä. Tytär on aivan varma, että ukki laittaa makaronilaatikkoa ja leikkii lasten kanssa taivaassa.

Taittelimme Idan kanssa servietit kauniisti ja valmistimme iltaruuan. Ilmassa oli vähintäänkin urheilujuhlan tuntua. Ilta jatkui katetun pöydän äärellä. Kynttilöiden valossa oli hyvä syödä.

Ohjelmaan kuului myös uuden vuoden lupausten antaminen. Huh, huh, se olikin tiukka paikka. Kaksi lupausta per nuppi, kuului illan juontajan kehotus.– Ja ne pitää sitten pitää! Siinäpä se hankaluus onkin. Meidän aikuisten on niin paljon vaikeampaa luoda onnistunut yhtälö lupauksista ja niiden pitämisestä.

Ilta huipentui, kun kiipesimme kerrostalomme katolle. Viisainta varmaan lisätä, että menimme vintin kautta, emme suinkaan palotikkaita pitkin. Katolla ihailimme ilotulitusta, värejä ja pauketta. Pimeässä yössä kiljuimme kurkut suorina ”Gott Nytt Ååååår ” ja annoimme taivaan täyttyä toiveesta – hyvästä uudesta vuodesta. Lapseni oli aivan haltioissaan äidin hulluttelusta ja nauraa kihersi vieressäni halaten ja sanoen: ”miten näin pieni voi rakastaa näin paljon.” Siinä kai se paljon rakkauden salaisuus piilee. Mitä pienempi, sitä lähempänä Jumalaa ja rakkautta.

Mistä lie johtuu, että elämässä käy kuitenkin usein kuin uuden vuoden raketeille. Se mikä alkaa mahtavasti ja kovalla tohinalla, häviää usein yhtä nopeasti jättäen jälkeensä vain vähän ruudin savua. Ikään kuin merkiksi siitä, että jotain suurta oli tapahtumassa. Mutta ne pienet alut, vaatimattomat tapaamiset ja tilanteet – niistä kasvaa usein jotain pysyvää ja kestävää. Ehkä juuri siksi teen varovaisen ja hiljaisen uuden vuoden lupauksen. Jospa se kestäisi, myötä- ja vastamäessä.

Tämä on myös evankeliumin malli elämästä. Kaikki suuri on alkanut pienestä, menestys tappiosta ja elämä kuolemasta. Jumalaan luottaen uskallan, jos en ihan huutaa, niin ainakin kuiskata pimeyteen toiveeni hyvästä uudesta vuodesta – ja saakoon Jumala määritellä sen, mikä on minulle sitä hyvää.

Mia-Lisa Alhbin

pld-olvd.dokelq$iudovqlqjvduphq.vh

Kirjoittaja toimii Pelastusarmeijan Temppelin johtajana Tukholmassa.