Alaston mies ja elävä sydän

Niinhän me lähimmäisenrakkauden usein ymmärrämme. On rakastettava yksinäisiä vanhuksia, heikkolahjaisempia, vähempiosaisia, pultsareita, maahanmuuttajia ja ulkomaiden nälkäisiä. Ja usein se on helppoakin, sillä varsinaisen rakkaudentyön tekee jokin järjestö tai valtion laitos.

Me ”parempiosaiset” voimme keskittyä omiin puuhiimme ja rakastaa lähimmäistämme periaatteessa. Paitsi kun lähikaupan kassajonossa paikallinen puliveivari osuu eteen lemahtamaan oikein ätyisästi – siinä se vähäinenkin rakkaus tukahtuu hengiltä.

Varakasta lähimmäistä sen sijaan ei voi rakastaa ylemmyydentuntoisesti. Pikemminkin se menee kateuden puolelle, ehkä jopa oman hyödyn tavoitteluksi. Niin kerrassaan raadollista väkeä me olemme.


Lainopettaja
osasi rakastaa

Lähimmäisten kanssa oli ongelmia jo muinaisilla juutalaisilla. Muuan lainopettaja halusi kerran kiusata Jeesusta ja tiedusteli tältä lähimmäisen määritelmää (Luuk. 10:25–37).

Käsite ei ollut juutalaisille aivan selviö. Tiukemmalle valitun kansan jäsenelle lähimmäisiä olivat oma perhe, suku ja kansa. Laajakatseisempi hyväksyi mukaan myös maassa asuvat muukalaiset, joita jo Mooseksen laki kehotti kohtelemaan ystävällisesti. Rajanaapurit olivatkin sitten jo toinen juttu.

Lainopettaja halusi osoittaa Jeesukselle, että hänellä oli jo iankaikkisen elämän avaimet käsissään. Hän tiesi, että siihen tarvittiin Jumalan rakastamista koko sydämestä ja voimasta ja että lähimmäistäkin piti rakastaa niin kuin itseään.

Jos Jeesus nyt laskisi lähimmäiseksi suvun ja kansan, lainopettaja olisi kuivilla. Ehkäpä hänen sukunsa oli helposti rakastettavaa lajia ja kansaankin saattoi suhtautua alentuvan suopeasti.

Jeesus langetti kuitenkin miesparan omaan ansaansa.


Pahinta oli
sääli

Lainopettaja sai kuulla meille melkein liiankin tutun tarinan miehestä, joka ryöstettiin matkalla Jerusalemista Jerikoon. Juutalainen pappi näki alastomana lojuvan uhrin ja käveli ohi. Samoin teki leeviläinen.

Tarina noudattaa jokaiselle satuja lukeneelle tuttua ikiaikaista kaavaa, joten tässä vaiheessa lainopettajakin tiesi odottaa ratkaisua: kolmas paikalle saapunut varmasti auttaisi. Mutta nyt Jeesus iskikin piikin lainopettajan lihaan.

Apuun rientänyt kolmas mies ei ollutkaan juutalainen rakennusmiehen poika tai köyhä kalastaja vaan halveksittu samarialainen. Mikä vielä pahempaa: hänen tuli ryöstettyä miestä sääli.

Pelkäsivätkö pappi ja leeviläinen ehkä vuorten koloissa vaanivia ryöstäjiä? Ehtivätkö he kiivastikin pohtia sitä, oliko alaston mies jo vainaa tai mikä hänen kansallisuutensa sattui olemaan? Laskivatko he kuumeisesti päässään, miten hankalat ja kalliit olisivat puhdistusseremoniat, jos he sattuisivat koskemaan kuolleeseen? Päättivätkö he, että tuntematon ei ollutkaan lähimmäinen tiukemman määritelmän mukaan?

Jeesus ei maininnut mitään papin ja leeviläisen tuntemuksista. Mutta selvää on, että pappi ja leeviläinen eivät tunteneet kaikki esteet ylittävää sääliä. Samarialainen sen sijaan kyllä.


Kivisydän pitää
vaihtaa

Nyt lainopettaja tajusi, mihin Jeesus tähtäsi. Kiusan kohteeksi joutunut harmiton Jumalan valtakunnan saarnaaja harppasikin Vanhan testamentin profeettojen kastiin. Tarinasta kuului vanha tuttu sanoma Israelin kansalle: ei riitä se, että noudattaa ulkoa opittuja sääntöjä ja uhraa, jos sydän on Jumalasta ja lähimmäisestä kaukana (Jes. 29:13).

”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen”, lupasi Jumala aikoinaan profeetta Hesekielin sanoin. Tätä elävää sydäntä Jeesus peräsi nyt iankaikkista elämää hamuavalta lainopettajalta.

Samarialaisen laupeuden kohde jää kertomuksessa tuntemattomaksi. Jeesus ei paljastanut, oliko ryöstetty mies rikas vai köyhä, juutalainen vai samarialainen. Eikä sillä ole väliäkään. Elävä sydän nimittäin ei katso avun kohdetta, ei vaivannäön määrää eikä omaa etuaan, vaan tuntee kaikki esteet ylittävää sääliä ja rakkautta jokaista kohtaan.

Lainopettajan loppuelämästä emme mitään tiedä. Mutta jos hän otti onkeensa Jeesuksen sanoista, hän ymmärsi, että se, joka saa paljot syntinsä anteeksi, se myös rakastaa paljon.

Teksti Freija Özcan
Kuva Istockphoto