Jumalan uskollisuus kantaa

Tämän raamattutunnin johdantona ovat 2. Timoteuskirjeen sanat:

 

”Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää.

Jos kestämme lujina, saamme myös hallita hänen kanssaan.

 

Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät.

 

Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.” (2. Tim 2:11-13).

 

Raamatussa on 66 kirjaa. Se on kirjoitettu noin tuhannen vuoden aikana. Kuvitelkaa mielessänne, että jotain teosta kirjoitetaan 1000 vuotta.

 

Se nostattaa luonnollisesti ainakin yhden kysymyksen: miten pitää kirjan juoni tallella?

 

Raamatun kohdalla se on mahdollista siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjan päähenkilö on kaiken aikaa yksi ja sama.

 

Jonkun kirjallisuusihmisen mielestä Raamatun päähenkilössä on kuitenkin kirjan kirjoittamista ajatellen harmillinen piirre: Hänen persoonansa ei muutu. Se ei kehity. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

 

Yksi näitä vuosituhannesta ja sukupolvesta toiseen pysyviä piirteitä on Hänen uskollisuutensa.

 

On totta, että ihmisten omat kokemukset tuntuvat kertovan muuta.

 

Kuinka monen kokemus onkaan kuin Jumala olisi hyljännyt, jättänyt meidät oman onnemme nojaan, taistelemaan yksin maailman tuulimyllyjä vastaan.

 

Monen mieli on katkeroitunut. Syvä vakuuttuneisuus yksin jäämisestä on tehnyt Jumalasta etäisen ja kaukaisen: Hän kyllä on, mutta Hän ei ole kiinnostunut pienen ihmisen asioista.

 

Missä me sen Jumalan uskollisuuden sitten voimme nähdä? Missä Raamatussa tämä tulee niin vahvana esille, että minäkin voisin sen uskoa?

 

Itse asiassa Jumala löysi niin voimakkaan keinon viestiä meille omasta uskollisuudestaan, että meidän on vieläkin vähän vaikea ymmärtää ja niellä sitä.

 

Voidakseen ilmaista oman olemuksensa Jumala valitsi välineeksi suhteen. Hän otti itselleen kumppanin, vastapuolen. Ja tässä suhteessa Hän tahtoi osoittaa – ei ainoastaan tuolle kohteelle, vaan sen kautta kaikille muillekin, että Hän on uskollinen.

 

Jumala valitsi kansan

 

Jumala valitsi itselleen kansan, Israelin kansan.

 

Kun Mooses piti tälle kansalle jäähyväispuhettaan tasangolla aivan Kuolleen meren pohjoispuolella, hän muistutti sitä tästä valinnasta. Hän sanoi:

 

”Muistakaa, että olette Herralle, Jumalallenne, pyhitetty kansa. Herra, teidän Jumalanne, valitsi teidät maailman kaikkien kansojen joukosta omaksi kansakseen” (5 Ms 7:6).

 

Miten me sitten erityisesti tämän kansan vaiheissa voimme nähdä Jumalan uskollisuuden?

 

Juuri näinä päivinä ja viime viikkoina me olemme eläneet aikoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään, mistä tässä on kysymys. Onhan koko maailman huomion keskipisteenä jällen kerran tuo varsin pieni maa-alue ja siellä asuva juutalainen kansa.

 

Kaikkien maailman mahtajien taidot on valjastettu jälleen kerran selvittämään Israelin ja sen naapurien ristiriitoja ja keskinäisiä välejä.

 

Israel herättää kiihkeitä tunteita

 

Mikään muu konflikti ei synnytä niin voimakkaita tunteita kuin Israelin ja sen naapurien välinen riitely. Kaikki muu saa jäädä, kun Israel nousee otsikoihin.

 

Mikään muu kriisi ei synnytä tavallisissa ihmisissä niin suurta tarvetta puuttua asiaan kuin tämä. Edes Lähi-idän muut kriisit, Irak, Iran, Saudi-Arabia tai mikään muu ei saa ihmisiä niin innolla tarttumaan kynään ja ilmaisemaan mielipiteensä kuin tämä yksi. Jonkinlainen selittämätön kiihko puolesta ja vastaan nousee heti, kun puheeksi tulee Israel. Lukekaa Yleisön osastoja ja näette, kuinka suurta viisautta tuon kriisin selvittämiseksi tästäkin pienestä maasta löytyy.

 

Ihmisten reaktiot osoittavat ilman epäilyjä sen, että jotain ainutlaatuista tässä kansassa ja maassa on.

 

Monien mielestä puheet Israelista Jumalan valittuna kansana ovat juuri sitä uskonnollista kiihkoa, joka vain lisää ongelman syvyyttä. Puheet Jumalan valitusta kansasta saavat heidät näkemään punaista.

 

On myös heitä, jotka pyrkivät pyhittämään Israelin toimet, olkoot kuinka väkivaltaisia tahansa. Jumalan valitun kansan tekoja pitää selittää aina parhain päin. Tuomita ei ainakaan saa.

 

Joillakin on kova kiire selittää koko kriisin johtuvan muista kuin uskonnollisista syistä. Mutta kovin heikoiksi nuokin perustelut jäävät, kun joka ainut kerta törmäämme kuitenkin uskontoon ja uskontoihin.

 

Voimmeko hyväksyä kaikki Israelin toimet?

 

Mitä me tähän siis sanomme?

 

Voimmeko kirkkain silmin todeta, että Israel on Jumalan valittu kansa ja samalla katsella, miten tuon kansan sotakoneisto moukaroi Libanonia mielin määrin surmaten siviilejä siinä kuin sotilaitakin?

 

Miten puhe valitusta kansasta tulisi ymmärtää? Eihän Jumalan uskollisuus voi tarkoittaa tällaisten tekojen hyväksymistä? Kyllähän silläkin on rajansa. Jumalan tulee ehdottomasti sanoutua irti kaikesta väärästä valittujensa kohdalla – niinkö?

 

Kun Mooses puheessaan muistuttaa kansaansa siitä, että se on Jumalan valitsema, on syytä kuunnella, mitä Mooses sanoo jo lukemani kohdan jälkeen. Hän sanoo:

 

”Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi – olettehan kaikista kansoista pienin. Hän rakasti teitä” (5 Ms 7:7).

 

Ja edelleen:

 

”Ette te oman kuuliaisuutenne ja rehellisyytenne ansiosta pääse ottamaan haltuunne niiden (naapurien) maita, vaan Herra, teidän Jumalanne, hävittää nämä kansat teidän tieltänne niiden pahuuden tähden ja täyttääkseen lupauksensa, jonka hän valalla vannoen on antanut teidän esi-isillenne Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Painakaa siis mieleenne, ettei Herra, teidän Jumalanne, anna tätä hyvää maata teille teidän kuuliaisuutenne takia, sillä te olette uppiniskainen kansa” (5 Ms 9:5-6).

 

Jumalan valinta kertoo uskollisuudesta

 

Tämä Israelin valinta Jumalan omaksi kansaksi paljastaa ehkä syvemmin kuin mikään muu Jumalan uskollisuuden, sen lähes yli ymmärryksen käyvän ajatuksen, että Hän ei hylkää eikä jätä, Hän ei kutsumistaan kadu eikä voi kieltää omaa olemustaan: sitä että Hän on uskollinen.

 

Israel ei ole Jumalan valittu kansa itsensä tähden.
Ei Israel ole toisia kansoja parempi.
Ei israelilaissotilaan ampuma tykinammus tapa jotenkin lempeämmin kuin muslimisissin ampuma.

Ei Israel ole Jumalan valittu kansa omilla ansioillaan vaan se on sitä valitsijansa tähden: Jumala valitsi tämän kansan.

 

Jumala teki aloiteen.

Jumala otti yhteyttä.

Jumala päätti, ei Israelin kansa.

Ja ennen muuta: Herra rakasti tätä kansaa. Rakkaus on uskollisuuden perustus.

 

Israelin vaiheet kertovat uskollisuudesta

 

Katsokaa tämän kansan vaiheita. Lukekaa Vanhaa testamenttia ja ymmärtäkää, miten totta olivatkaan Mooseksen sanat kansan uppiniskaisuudesta.

 

Kuningas toisensa jälkeen teki sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä. Ja vasta, kun kansa oli ajanut itsensä täydelliseen umpikujaan, se palasi kuin piesty koira häntä koipien välissä pyytämään Herraa auttamaan.

 

Muistatteko, mitä Stefanos sanoi juutalaisten johtajille pitämänsä puheen päätteeksi ennen kuin hänet kivitettiin:

 

”Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te! Onko yhtään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva…” (Apt 7:51-52).

 

Ja älkäämme unohtako tuon kolikon toista puolta, joidenkin mielestä vieläkin synkempää ja kaikkea muuta kuin Jumalan uskollisuutta korostavaa.

 

Hän on kulkenut kansansa mukana silloinkin, kun tuon valitun kansan ihmiset ovat huutaneet kuoleman pelosta Auschwitzin kaasukammioiden ovien auetessa ottamaan vastaan taas uuden joukon teurastettavia ihmisiä. Hän on kärsinyt siellä, missä hänen kansaansa on surmattu öin ja päivin. Hän on vakuuttanut olevansa tuolle kansalle uskollinen tuhonkin päivinä.

 

Uskollisuus kuuluu Jumalan olemukseen

 

Jumalan uskollisuus on Hänen olemuksensa. Hän ei ole uskollinen, koska toinen osapuoli ansaitsi sen. Mutta Hän ei myöskään hylkää silloin, kun Hänen omansa kärsii. Hän on uskollinen, koska Hän rakastaa.

 

Joskus on sanottu, että Jumala valitsi Israelin, jotta Hänen suuret tekonsa tulisivat sen kautta ilmi. Sekin on varmasti totta. Mutta vielä enemmän: ei vain Jumalan teot, vaan Hän itse, kuka Hän oikein on.

 

On hienoa tietää, mitä olet saanut aikaan, mutta vielä hienompaa on tietää ja tuntea, kuka sinä todella olet.

 

Jumala on enemmän ja tärkeämpää kuin Hänen tekonsa. Hän itse on uskollinen ja rakastava Jumala.

 

Jumalalla on toinenkin kansa

 

Mutta hyvät ystävät: Jumalan uskollisuus ei pysähtynyt ainoastaan vanhan liiton kansaan, Israeliin. Hänellä on toinenkin kansa Hänen nimiinsä otettuna – uuden liiton kansa, kristillinen seurakunta.

 

Paavalin kuva on voimakas ja selkeä: te olette Kristuksen ruumis.

Me emme ole ainoastaan hänen perustamansa yhdistys tai seura.

Ei. Me yhdessä muodostamme Kristuksen ruumiin, jossa Hän itse on sen pää. Ja me olemme osa Häntä.

 

Mekin olemme Jumalan valittuja, valittua kansaa. Ja aivan samalla tavalla kuin Israelin kohdalla me olemme sitä valitsijan, emme itsemme tähden. me olemme Jumalan valittuja Hänen rakkautensa tähden, emme omilla ansioillamme.

 

Ja me saamme kuulla aivan samanlaisia syytöksiä kuin Israel:

Miten sinä, joka olet uskovainen, voit sanoa ja toimia noin?

Eivätkö kristityt ole olleet yhtä lailla pahantekijöitä tässä maailmassa?

Eikö kristittyjen historia ole veren tahraamaa historiaa?

Kyllä se on sitäkin.

No, miten te sitten voitte yhä väittää olevanne Jumalan valittuja. Ettehän te ole yhtään muita parempia.

Juuri niin. Mutta me emme ole Jumalan valittuja nuhteettoman elämämme ansiosta. Me olemme uppiniskainen kansa, myös me kristityt. Mutta me olemme pyhiä ja valittuja Valitsijan tähden.

 

Niin kuin Israelin kohdalla, niin myös meidän kaikkien kohdalla Jumala toimii oman suunnitelmansa mukaan (Ef 1:4).

 

Tähän valintaan liittyy Lutherin esittämä ajatus autuaasta vaihtokaupasta.

 

Kuinka voimakas onkaan Paavalin sana: ”Jos jollakulla ei ole ansioita, mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Rm 4:5).

 

Samanlaisia ovat meidän kokemuksemme myös kolikon toiselta puolelta. Me kysymme:

 

Missä olit Jumala silloin, kun tarvitsin Sinua?

Missä olit, kun sairauteni keskellä huusin Sinua auttamaan?

Missä olit, kun kuukausia ja vuosia pyysin Sinua auttamaan puolisoani, lapsiani, omaisiani, ystäviäni? Ja kun tuntui, että taivas on kuin rautaovien takana: kukaan ei kuule, kukaan ei välitä.

 

Jumalan uskollisuus ei riipu meistä

 

Tämän kaiken keskellä kuuluu meidän Herramme voimakas huuto: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Mt 28:20).

 

Jumalan uskollisuus meitä kohtaan ei riipu meistä. Se riippuu kokonaan Hänestä. Eikä mikään elämämme kohtalo riitä todistamaan, että Hän on meidät hylännyt.

 

Katsokaa Israelin kansan vaiheita. Katsokaa Hänen seurakuntansa vaiheita.

Katsokaa ja nähkää, että meidän Jumalamme on rakkaudessaan uskollinen.

 

Muistatteko, miten Jumala lupasi viedä kansansa luvattuun maahan?

Kuinka monta sukupolvea siirtyi ajan rajan yli koskaan näkemättä tuon lupauksen toteutumista?

Toteutuiko se?

Me tiedämme, että niin kävi.

 

Muistatteko, miten Hän lupasi tuoda hajalleen lyödyn kansansa takaisin maan kaikilta kulmilta?

Kuka uskoi noihin sanoihin vielä 100 vuotta sitten? Tuskin kukaan.

Ja tänään me näemme sen toteutuneen.

 

Muistatteko, miten Jesaja profetoi Hänestä, jolla ei ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet?

Tänään me tiedämme, että tämä hyljeksitty, ihmisten torjuma kipujen mies ja sairauden tuttava tuli ja kantoi kipumme, taakkamme, sairautemme ja syntimme ristin puuhun.

 

Muistatteko, miten meille luvataan aikaa, jolloin kaikki on hyvin, jolloin itku on muuttuva nauruksi ja suru iloksi?

Onhan siitä kirjoitettu jo tuhansia vuosia sitten. Miten se voi olla mahdollista?

Ainoastaan siten, että Pyhän Kirjan Suuri Uskollinen toteuttaa jonakin päivänä sen, minkä on luvannut.

 

Vaikka me olemme uskottomia, on Hän uskollinen

 

Raamatussa on sanottu paljon sellaista, mikä odottaa vielä toteutumistaan.

 

Miten me siis voimme olla varmoja, että kerran luodaan uudet taivaat ja uusi maa?
Miten me voimme luottaa siihen, että kerran tämä alennustilamme ruumis muuttuu Kristuksen ylösnousseen ruumiin kaltaiseksi ja että me saamme elää ikuisesti Hänen kanssaan?
Ja mistä me voimme olla varmoja, että me saamme olla Jumalan lapsia, taivaan perillisiä, vaikka olemmekin vain tällaisia, uppiniskaisia ja valmiit pakenemaan Häntä, kun vain tilaisuus sen sallii?

 

Vain yhdestä syystä: vaikka me olemme uskottomia, ”hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan Hän ei voi kieltää”.