Käännä meihin kasvosi 5/5: Katso viimeisen kerran

Kerran kaikki päättyy. Juuri siihen liittyy pelko: Jaksanko loppuun asti? Pysynkö uskossa? Katsooko Jumala puoleeni silloin, kun voimani ovat rauenneet ja muistini on mennyt?

Vuosia sitten työpaikalleni tuli nainen, jota en tuntenut. Hän esitteli itsensä entiseksi työntekijäksi. Hänen olemuksensa oli tyyni ja rauhallinen, vaikka myöhemmin kuulin hänen vaikeuksistaan ja sairaudestaan. Ihmettelin miksi hän tuli? Parin kuukauden kuluttua näin lehdessä hänen kuolinilmoituksensa. Halusiko hän vielä kerran nähdä?


"OLEN VAIN MATKALLA VÄSYNYT..."

Taiteilija Helene Schjerfbeck kirjoitti kirjassa Kaipauksen hiljaiset äänet: ”Minulla ei ole sitä tunnetta, että olisin lopettanut, olen vain matkalla väsynyt – tahdon maalata vielä jotain hyvää – viimeiseni.”

Viimeiseni! Ihmisen elämään kuuluu kaipaus ja ikävä. Me haluamme nähdä vielä kerran. Viimeisen kerran. Mutta mitä me haluamme nähdä? Että Jumala katsoisi puoleemme viimeisellä hetkellä.

Viimeisestä hetkestä ei kerrota etukäteen. Kerran koittaa viimeinen tapaaminen. Viimeinen taulu on maalattu, kirje kirjoitettu, kirja luettu, laulu laulettu, sävelmä kuunneltu ja kirkossa käyty. Viimeinen saarna kuultu. Kerran meistä sanotaan: ”…eikä häntä enää ole...”


HÄN KATSOO PUOLEENI

Kerran me näemme kasvoista kasvoihin, niin kuin rukoilemme synnintunnustuksessa, että ”saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti”. Jeesus julisti syntisen naisen (Joh. 8:1–) vapaaksi katsomalla hänen puoleensa ja sanomalla: ”En tuomitse minäkään, mene äläkä enää tee syntiä.” Siitä katseesta alkoi uusi elämä. Naisen häpeä tuli Kristuksen valoon. Samalla tavalla hän katsoo puoleemme myös viimeisellä hetkellä.

Vuosia sitten olin Tuusulassa eräänä lauantaina entisten koululaisten tapaamisessa. Sitä ennen kävin tapaamassa vanhaa äitiäni. Ajattelin yöllä lähteä tilaisuuden jälkeen kotiin, mutta sisäinen ääni sanoi: ”Vie äiti kirkkoon ja ehtoolliselle.” Muistan kun katsoin kirkossa vanhan äitini kasvoja. Altzheimerin taudin kasvoja. Yksinhuoltajan, tehdastyöläisen ja siivoojan kasvoja. Miten kauniit ne olivatkaan!


HÄN RAKASTI MINUA

Toinen pappi kaatoi viinin pikariin ja laittoi sen eteemme alttarikaiteelle. Äidin sairaus tarkoitti, ettei hän muistanut mitä viinille piti tehdä. Ajatella, ihminen voi olla niin heikko, ettei muista enää. Annoin äidille viinin eli anteeksiantamuksen maljan.

Messun jälkeen ajoin äidin kotiin. Hän jäi rappusille. Katsoin taakseni, ja hän vilkutti minulle. Mitä näin äidin kasvoista? Hän rakasti minua. Se oli viimeinen katse. Muutaman viikon kuluttua siitä siunasin hänet haudan lepoon saman kirkon alttarilla.

Panu Rajala kirjoittaa Mika Waltarin viimeisistä hetkistä kirjassa Unio Mystica: ”Lopulta hänet jouduttiin siirtämään sairaalaan. Siellä hän halusi vielä sanoa paljonkin, mutta hänen puheensa kävi vaikeaksi tulkita. Salainen yhteys, sanaton. Uskoiko hän, että toisella puolella on sittenkin jotakin?”

Uskommeko me, että kerran toisella puolella Jumala katsoo puoleemme? Mutta jo sitä ennen viimeisellä hetkellä, sillä ”sydämeni muistaa sinun sanasi: Etsikää minun kasvojani...”


”TÄSSÄ ON SE ISÄ...”

Vuosia sitten kuulin Israelissa tosikertomuksen lasta odottavasta nuoresta avioparista. Mies joutui armeijassa ollessaan rajalla toisen valtion vangiksi. Vaimo ei tiennyt, oliko mies elossa vai kuollut. Lapsen synnyttyä äiti alkoi antaa kasvavalle lapselle säännöllisesti lahjoja sanoen: ”Isä lähetti tämän sinulle armeijasta.”

Lapsi kasvoi 4-vuotiaaksi näkemättä isäänsä samalla, kun äiti piti toivoa yllä.

Eräänä päivänä vaimolle ilmoitettiin, että mies vapautetaan elävänä. Vaimo meni lapsen kanssa rajalle vastaan, mutta jätti ensin lapsen muiden hoitoon ja tavattuaan miehensä vuosien jälkeen antoi tälle pienen lahjan ja sanoi: ”Anna tämä kohta lapsellesi, kun näet hänet ensimmäisen kerran.” Hetken kuluttua lapsi ja isä kohtasivat. Isä nosti hänet syliinsä ja antoi lahjan. Lapsi katsoi isää kasvoihin ja näki, tässä on se isä, joka on lähettänyt minulle lahjoja.

Mitä me pohjimmiltaan haluamme nähdä? Että Isä katsoisi meidän puoleemme. Myös viimeisen kerran.

TEKSTI: TEUVO V. RIIKONEN
KUVITUS: PEKKA RAHKONEN

Kirjoittaja on kirjailija ja pappi, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina.