Koira kirkossa ja muita kertomuksia armosta

”Ennättävä armo” on monelle melko tuntematon käsite. Meillä on ajatus armosta, joka on löydettävissä, kun vain odotamme.

Ennättävä armo kulkee ikään kuin Jumalan edellä, tai se on armoa joka ehtii ihmisen luokse, ennen kuin mitään muuta ehtii. Se on kuin ukonilman edellä käyvä tuuli, joka taivuttaa puita ja nostaa aaltoja. Ennättävä armo on kuin varjo joka lankeaa yllemme. Ennättävässä armossa Jumala valitsi meidät ”ennen maailman luomista” (Ef. 1:4).

Elämän puristuksessa moni ihminen kysyy: ”Missä, Jumala olit silloin?” Ajattelin tätä usein äitini kohdalla, joka 1960 jäi leskeksi minua odottaessaan. Äidin vastuulle jäi kolme alle kouluikäistä poikaa. Hän palasi kotiin, josta hänen miehensä oli viety kuolleena pois.

Missä, Jumala olit silloin? Virsi 25 antoi minulle vastauksen: ”En ollut vielä syntynyt, kun synnyit auttajaksi… En vielä ollut päällä maan, kun riensit tänne maailmaan.”

Ennakoivassa armossa Jumala tekee meidät eläviksi, ennen kuin tuomio ehtii kohdalle. Jumala huutaa meille kuin Jeesus Lasarukselle (Joh.11): ”Tule ulos!”, vaikka sisarukset sanovat: ”Herra jos olisit ollut täällä…”

Tyttäreni oppi kaksivuotiaana, että pyhäkouluun pääsee kolmivuotiaana. Hän toisteli samaa lausetta: ”Sitten kun olen kolme vuotta, pääsen pyhäkouluun.” Kun tyttö oli kaksi ja puoli vuotta vanha, pyhäkoulunopettaja sanoi yllättäen: ”Kyllä sinä voit tulla jo nyt pyhäkouluun.” Pyhäkoulunopettaja ehti ensin.

Tällainen on myös Jumala. Hän ehtii ensin. Se on ennakoivaa armoa.

Armonpaloja
kerjäläiselle

Kerjäläisen asema entisajan yhteiskunnassa oli huono. Kerjäläiset olivat Raamatun kanaanilaisen naisen tavoin ”koiranpenikoita”, sillä ”saavathan koiratkin pöydän alla syödä lapsilta putoilevia palasia” (Mk.7:).

F.E.Sillanpään kirjassa Hurskas Kurjuus kerrotaan nälkävuosien vaivaisista, joista lain mukaan kotikunnan tuli huolehtia. Kun tuli katovuosi, vaivaisten piti lähteä toiseen kuntaan nälkäkuolemalta säästyäkseen. Siellä heillä ei ollut mitään oikeuksia. Sillanpään mukaan noita ”oikeudettomia” kutsuttiin kerjäläisiksi. Oman pitäjän pyytäjiä ei kutsuttu sillä nimellä. Emäntä saattoi salaa antaa kerjäläiselle leivänpalan lain ulkopuolella – siis armosta.

Armo ei ole vain lain vastakohta. Se on nimenomaan oikeudetonta, laitonta saamista. ”Oikeut ei ole mulla, eteesi tulla lasten leipää pyytämään…”

Kanaanilaisen naisen hätä ajoi hänet etsimään apua, vaikka hänellä ei ollut Israelissa mitään oikeuksia. Hätä pakotti kerjäämään. Juutalaisille pakanat olivat koiria. Nainen tyytyi koiran osaan. Hellittämättömällä kerjäämisellä hän voitti Jeesuksen luottamuksen.

Lars Leevi Laestadius sanoi: ”Ei ole armo jokapäiväinen ruoka, siitä annetaan ainoastaan murut ja pisarat. Ei se ole oikea kerjäläinen, joka tahtoo kokonaisen leivän eikä ota vastaan muruja.”

Armon kerjäläiseksi ei tulla hetkessä, vaan siihen joudutaan elämän kokemusten myötä. Se on koiran osa.

Kerran jumalanpalveluksen aikana koira tuli kirkkoon avoimesta ovesta. Suntio yritti ottaa sitä kiinni kansan katsellessa. Lopulta pappi sanoi: ”Anna olla, se on ainoa, joka siitä perheestä käy kirkossa.”

Armon kerjäläinen tyytyy muruihin, koska kaikki on ansiotonta, muruissa ja pisaroissa on koko armo, täydellinen armo. Tyydymme Erkki Lemisen sanoin ”Olen penikka. Pöydän alla on paikkani. Sinun jalkojesi juuressa, Herrani odotan ruokaani. Lasten leipää en ansaitse, tiedän sen. Kun muruja pöydältä saan, olen tyytyväinen.”

Jumala on
kivussa

Yllättävässä armossa Jumala sitoutuu tuskaan ja kipuun. Yksi suurimpia kipuja on kohdata oma pahuutensa. Kerran eräs hankala aviopari riiteli. Lopulta nainen huusi miehelle ”Mieluummin olisin naimisissa itsensä vanhan Aatamin kanssa kuin sinun”. Siihen mies vastasi: ”Tuskin pappi vihkisi niin lähisukulaisia.”

Jumala vastasi ihmisen kärsimykseen tulemalla ihmiseksi. Jumala oli lihaa ja verta Kristuksessa. Hän tietää mitä on olla naulojen lävistämä.

Ajatus Jumalan tuskasta ei ole uusi asia. Jumala puhuu kivun välityksellä. Risti antaa rohkeuden katsoa toisen tuskaa. Jumala itsekin kamppailee kärsimyksen epäoikeudenmukaisuuden kanssa.

Löydämme lohtua tuskan teologista. Jeremia sanoi : ”Minun sydämeni heltyy, en voi olla armahtamatta.” (31:20).

Ruotsalaisen Lina Sandellin armolaulut ovat rohkaisseet monia ihmisiä. Runoilijan oma elämä oli tuskan ja kivun värittämä. Hän menetti nuorena pikkuveljensä kuolemalle. Linalla oli keuhkosairaus, ja hän oli paljon yksin. Nuorena hän näki isänsä hukkumiskuoleman. Sen seurauksena hän sairastui henkisesti ja fyysisesti. Hänen äitinsä ei koskaan selvinnyt isän kuolemasta.

Lina Sandell meni naimisiin ja synnytti ainoan lapsensa kuolleena. Hänen miehensä epäonnistui liikeasioissa, ja Linalla oli ongelmia laulujen tekijänoikeuksista,

Tällainen elämä synnytti sanat: ”Joka aamu on armo uus. Miksi huolta siis kantaa varjot väistyy ja vajavuus” ja ”Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lastaa armollaan” sekä ”Armonsa hän heille antaa käsillänsä heitä kantaa”

Yllättävä armo on sitä, että Jumala itse on kivussa ja tuskassa. Hän ei unohda meitä. Hän rakastaa. Hän armahtaa, niin kuin Erkki Leminen runoilee: ”Tummien varjojen lasta ei lakata rakastamasta”.

Armo yllättää.

Teuvo V. Riikonen

Kirjoittaja on pappi ja kirjailija, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina. Hän kirjoittaa Sanaan kerran kuussa Raamattuun liittyvistä aiheista.