Missä olet herra?

Yli 3000 vuotta sitten valloitettuaan uuden kaupungin Assyrian kuningas käski sotilaiden koota asukkaat yhteen, katkaista heiltä jalat ja kädet sekä latoa heidät pinoihin kuolemaan.

Kärsimyksen huuto kuuluu 3000 vuoden takaa ja 3000 kilometrin takaa. Juutalainen kaasukammiossa, kerettiläinen roviolla, pakolainen leirillä, turvapaikkaa hakeva, hakattu alkoholisti, raiskattu tyttö, hylätty puoliso, koulukiusattu lapsi ja Assyrialainen 3000 vuoden takaa huutavat samaa huutoa: miksi Herra?

Yhdenkin kärsimys pakottaa miettimään sen merkitystä. Kärsimys ei ole koskaan vähäpätöinen asia, sillä se yhdistää ihmiskuntaa. Kärsimyksessä ei ole kysymys hylkäämisestä. Jumala luottaa ihmiseen antaessaan kärsimyksiä.

Kärsimyksen taustalla on aina sama peruskysymys, kuin Vanhan testamentin Jobilla: Kuinka Jumala sallii? Taustalla oli ajatus, että ”hyvä palkitaan ja paha rangaistaan”.

Kun Jobin kohdalla oli toisin päin, se mursi hänen itsehillintänsä ja sumensi silmät. Jobin epätoivoinen huuto kertoo tästä: ”Edes hengenvedon ajaksi hän ei anna minulle rauhaa, ei, hän lisäämistään lisää kärsimystäni” (Job 9:18).

Jumalan vastaus ei heti tyydytä Jobia – niin kuin ei aina meitäkään. Raamattu ei opeta kärsimyksestä pois eikä kärsimättömyyteen. Mukana on aina Jumalan tukahduttava läsnäolo.

Mistä tulet, kärsimys?

Syntiin langenneessa maailmassa kärsimys on läsnä joka päivä ja siitä seuraa olemassa olon tuska ”Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden osa on täynnä katkeruutta?” (Job 3:20).

On olemassa kärsimystä, joka on synnin seurausta, ihmisen omaa syytä. Jos istut kuumalla liedellä tai ajat autolla ylinopeutta, et voi syyttää lieden ja auton valmistajaa seurauksista.

Mutta kärsimyksen tarkoitus on myös kasvattaa ja kypsyttää, sillä ”kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan” (Job 4:5).

Mutta sitten on olemassa kärsimystä, jonka tarkoituksen tietää vain Jumala. Vuosia sitten olin nuorisoryhmän kanssa Israelissa ja viimeisenä iltana juttelimme ja lauloimme hengellisiä lauluja. Seuraavana keväänä kaksi noista nuorista joutui kolariin. Toinen otettiin pois ja toinen selvisi elämään takaisin pitkän toipumisen kautta. Emme ymmärrä, miksi nuori elämän lanka katkeaa inhimillisesti ajatellen liian aikaisin? Siksi kärsimys tuo monelle mukanaan myös epätoivoa.

Mihin viet minut, kärsimys?

Kärsimys vie aina yksinäisyyteen, sillä pohjimmiltaan ihminen on aina yksin. Yksinäisyyden kivussa usein lähimmäisen suurin ongelma on, pystyykö hän olemaan hiljaa toisen tukahduttavassa tuskassa.

Kärsimys tuntuu myös mielettömältä, siksi Job haastoi ystävänsä ”Harkitkaa vielä kerran, ettei vääryys tapahtuisi. Ajatelkaa tarkoin minä olen syytön!” (Job 6.29).

Kärsimys kääntää katseen usein ulkonaisesta omaan sisimpään. Se mikä aikaisemmin oli ollut tärkeää, muuttuukin nyt täysin. Siksi se myös eristää kaikesta sellaisesta, jonka olemme tottuneet pitämään onnen edellytyksenä.

Kärsimyksessä itsessään ei ole mitään hyvää. Silvottu lapsi, murskaantunut nuori, hakattu nainen ja raajarikkoinen pakolainen vetävät meidät hiljaiseksi.

Kärsimystä ei selitetä tyhjäksi sillä, että Jumala on suurempi ja kaiken yläpuolella. Hänen toimintaansa ei selitetä juridis-rationalistisella ajattelulla. Kaiken kärsimyksen läsnäolon salaisuus on Uriel Kailon sanojen mukaan, että meidän on ”kasvettava olemaan hiljaa menemällä lähelle”. Mutta lopulta vain Jumala ymmärtää ja voi tuntea, mistä kärsimyksessä on kysymys?

Mitä näytät, kärsimys?

Ymmärrämme kärsimyksen ongelmaa vähän paremmin Kristuksen kärsimystä vasten. Jeesuksen kohdalla siihen liittyy yksi asia: hylkääminen. Joosef aikoi hylätä hänet Marian kohdussa (Matt. 1:19). Hänen sukulaiset eivät ymmärtäneet häntä. Lähimmät opetuslapset jättivät hänet. Kirjanoppineet ja kansanjohtajat hylkäsivät hänet ja lopulta Jeesus huusi ristillä ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”.

Hänen kärsimyksensä ”oikein ymmärrettynä ilmoittaa Jumalan koko täyteyden.” (Irenaeus).

Ristillä Jeesus koki täydellisen pimeyden ja hylkäämisen. Hän joutui Ove Wikströmin sanoin ”häikäisevään pimeyteen”.

Silloin meille voi aueta kärsimyksen kautta Jumalan olemuksesta yksi puoli. Vaikka Jumala on ilmoittanut itsensä meille, häntä on mahdoton käsittää. Jumalan olemus on kätketty ja pysyy kätkettynä myös kärsimyksessä.

Kärsimyksen keskellä voimme nähdä hänestä jotain ikään kuin harson läpi. Häikäisevä pimeys on täynnä valoa. Kärsimyksessä Jumala kätkeytyy ”tietämättömyyden pilveen” (O. Wikström).

Häikäisevän pimeyteen joutuminen on sitä, että luottamuksen saavuttaakseen ihmisen on kuljettava kärsimyksen yön läpi.

Kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina

Teksti: Teuvo V. Riikonen